Palkkatöihin pääseminen tiesi kahta suurta elämänmuutosta: käytettävissäni oleva raha lisääntyi ja käytettävissäni oleva aika väheni. Näinhän se sanontakin menee: aika on rahaa. Ammattitaitoni lisäksi myyn työnantajalle ennen kaikkea aikaani.

Työttömänä olinkin ehdtinyt harrastaa ja tehdä vaikka mitä. Kokopäivätyön myötä elämänalani kapeni huomattavasti: en enää tehnyt itse ruokaa, harrastin vähemmän liikuntaa, tapasin harvemmin ystäviä ja sukulaisia. Luin ja kirjoitin vähemmän, kehitin itseäni vähemmän.

Toki myös työnteko oli pääasiallisesti miellyttävää ja antoisaa, ja ammattitaitoni kehittyi töissä paljon nopeammin kuin työttömyyden aikaisella itseopiskelulla. Kaikilla näillä hyvillä puolilla tuntui silti olevan pitemmän päälle vähemmän painoarvoa kuin kielteisillä puolilla – etenkin ensimmäisessä työpaikassa, jossa oli surkea ilmapiiri.

Elämästäni tuli yksipuolisempaa. Työmatkani kestivät päivässä n. kaksi tuntia, joten ei siihen kovin montaa vapaata valvetuntia jäänyt. Tietysti vakitöiden yhteydessä kannattaisi muuttaa lähemmäksi työpaikkaa, mutta sellaisen saaminen on aika epärealistinen skenaario.

Sinänsä ei välttämättä ole huono asia, että työssäkäyvä ei jaksa tehdä asioita itse. Kyse on kuitenkin yhteiskunnallisesta työnjaosta: minä keskityn siihen missä olen parhaimmillani ja saan siitä rahaa. Sillä voin käydä ulkona syömässä ja maksaa niille, jotka ovat parhaimmillaan ruoan tekemisessä. Rahaa tuntuikin olevan ihan liikaa. Vaikka julkisella sektorilla on ”huonot palkat”, oma toimeentuloni tuplaantui. Käteen minulle tuntui jäävän kaksi kertaa enemmän rahaa kuin mitä olisin tarvinnut.

Koska työssäkäynti oli fyysisesti ja henkisesti raskasta, en jaksanut kuitenkaan käyttää palkkaani mihinkään. Silloin kun minulla on aikaa ja voimia shoppailla, eli työttömänä, minulla ei ole rahaa tehdä sitä. Kun olen lähes 40 tuntia viikosta töissä, olen töiden jälkeen niin puhki, etten minä jaksa mitään kauppoja kierrellä, tai edes miettiä palkkani käyttämistä. Haluan vain olla kotona kaikessa rauhassa, arjen perusasioiden ääressä.

Ristiriita on selvä: töissäkäydessä on rahaa kuluttaa, mutta ei aikaa tai voimia siihen, työttömänä päinvastoin. Onneksi saan sentään maksaa runsaasti veroja, jotta tiedän edes osan ylimääräisestä rahastani menevän yhteiseen hyvään, eikä oman yksityisen kulutusvoimani tarpeettomaan lisäämiseen. Tietysti jos olisin ollut kokonaisen vuoden töissä, veroprosenttini olisi ollut korkeampi ja käteen olisi jäänyt vähemmän, mutta olisi se silti tuntunut täysin kohtuulliselta.

Tässä valossa vaikuttaa selvältä, että työllistymiseni motivaattori ei voi nykyisillä työehdoilla olla raha. Palkkatyön on oltava riittävän mielekästä ja antoisaa, että olen valmis uhraamaan niin paljon ajastani sille. Kannustinloukkujen välttämiseksi esitetään usein sitä, että matalapalkkaisimpienkin alojen palkkatason pitää olla riittävän paljon isompi kuin sosiaalietuuksien maksimitason. En voisi kuvitella itselleni vieraampaa ajatusta.

Jotta haluaisin hakea töitä, niiden täytyy johtaa oman elämänlaatuni, ei tulotason paranemiseen. Eikä paremman elämänlaadun tavoittelu tarkoita mitään laiskottelua, koska oikeanlainen toimeliaisuus nimenomaan lisää sitä huomattavasti. Palkkatyö nyt vain sattuu usein olemaan huonoa toimeliaisuutta.

Kuten esimerkistäni näkee, 8-tuntinen ja 5-päiväinen työviikko ei paranna elämänlaatua vaikka saisin siitä kuinka paljon rahaa. Tästä onkin vedettävissä täysin looginen, ellei jopa väistämätön johtopäätös: jos kerran koen, että palkkatöissä ollessani minulla on liikaa rahaa ja liian vähän aikaa, hyvä työpaikka tarkoittaisi minulle nykyistä lyhyempää työaikaa ja matalampaa palkkaa.

Esimerkiksi 6-tuntinen työpäivä ja ¾ nyt saamastani palkasta tekisi minusta paljon onnellisemman, ja samalla paremmin jaksavan työntekijän. Jotta matalapalkkatyönkin vastaanottaminen olisi minusta motivoivaa, sen pitäisi ennenkaikkea olla tarpeeksi hyvissä olosuhteissa tapahtuvaa. Tulotasooni haluan vain vähän parannusta. Sen sijaan työilmapiiri ja työaika ovat ne asiat, jotka yleensä eniten mättävät.

Työajan lyhentäminen mahdollistaisi työn jakamisen: saman työn tekeminen voitaisiin jakaa esimerkiksi kahden henkilön kesken, eli useammalle ihmiselle riittäisi yhteiskunnallisesti mielekästä toimintaa. Laskemalla tarpeettoman korkeita palkkoja Suomen pahamaineinen “kilpailukyky” kasvaisi, mutta enemmän olen huolissani hyvätuloisten kulutustason epäekologisuudesta.

Tarkoitan tässä nimenomaan liian isoja palkkoja, en kaikkia palkkoja. Leikkaukset tulisi kohdistaa hyvätuloisiin, joilla on varaa vähentää, ei kaikkein köyhimpiin, kuten nykypolitiikassa. Esimerkiksi mainitsemani neljäsosan palkanalennus varmaan johtaisi aika monen ihmisen vararikkoon. Näkemykseni perustuvat vain omaan, materiaalisesti suhteellisen vaatimattomaan elämäntapaani, jossa minulla ei ole vastuullani kenenkään muun kuin itseni elättäminen.

Kun on tottunut tiettyyn elintasoon, siitä on hyvin vaikea poiketa. Tämä pätee molempiin suuntiin: minä olen niin tottunut elämään työmarkkinatuella, etten tiedä mitä palkallani tekisin silloin kun sellaista saan. Vastaavasti vakituiseen palkkavirtaan tottuneen on hyvin vaikea siirtyä pienempään asuntoon, luopua henkilöautosta ja ulkomaanmatkoistaan, jne.

Noin yleisellä tasolla en silti ole yksin näiden näkemysten kanssa. Arvokyselyt ja ns. downshiftaamisen (”kohtuullistamisen”) lisääntyminen kertovat siitä, että suomalaiset haluavat enemmän vapaa-aikaa, myös materiaalisen toimeentulon kustannuksella. Kierrättäminen lisääntyy, ei niinkään ekologisista syistä, vaan ihan vain siksi, että ihmiset kokevat jo itsekin että heillä on liikaa tavaraa. Uusi tutkimus kertoo myös siitä, että ihmiset ovat jo ihan tyytyväisiä elintasoonsa. Miksi siis rehkiä yhtään ylimääräistä?

“Ratkaisuiksi” työelämän ongelmiin on kuitenkin valittu työajan pidentäminen ja työttömien kyykyttäminen. Kun yksittäiset työntekijät tekevät aiempaa enemmän töitä, on työpaikkoja tietysti harvemmille ihmisille. Kun samalla halutaan heikentää työehtoja, tuntuu että vallalla olevan työllisyyspolitiikan tavoitteena on vain huonontaa työelämää ja tehdä töiden hakemisesta entistä vaikeampaa ja vastenmielisempää. Oikeiston ratkaisu tähän on tietysti se, että työttömyysturvaa on huononnettava vielä enemmän, jotta ihmiset epätoivossaan suostuisivat mihin tahansa töihin, vaikka ne olisivat täyttä kärsimystä.

Jotta työttömät saataisiin motivoitua työllistymään, pitäisi töistä kuitenkin tehdä riittävän hyviä; sellaisia, että pelkkä ”kotona laiskottelu” ei tunnu paremmalta vaihtoehdolta. Mutta tämäkin on jo virheolettamus: en minä laiskottele kotona; ”työttömyys” on vain sitä, että en satu saamaan palkkaa toimeliaisuudestani.

Motivaatiota ei voi pakottaa. Jos työnhakija ei halua hakemaansa työtä, hän voi aina kirjoittaa mahdollisimman huonon työhakemuksen, eikä hänen tarvitse työhaastatteluissa teeskennellä kiinnostunutta. Ihmiset voidaan pakottaa töihin, mutta se ei kuulu länsimaiseen sivistysvaltioon, jonka ideologisena perustana on yksilönvapaus. Motivaatio ei synny kiristämällä; kepin sijaan tarvitaan porkkanaa, eikä se porkkana läheskään yksiselitteisesti ole raha.

Tietysti töitä myös pitää olla riittävän paljon: mikään aktiivisuus ja motivaatio ei riitä, jos avoimia työpaikkoja on vähemmän kuin työttömiä. Ei siinä mitkään tuloveron kevennykset tai muut Sipilän vippaskonstit auta, kun se auttaa vain niitä jotka ovat jo töissä. Miten se, että töissä oleville jää heidän palkastaan enemmän käteen, lisää uusia työpaikkoja? Rupeavatko ihmiset ihan oikeasti tekemään enemmän töitä jos palkasta jää entistä enemmän käteen? Eikö se johda siihen että ihmiset haluavat tehdä vähemmän töitä koska entisellä työmäärällä saa enemmän rahaa?

5. luku: Kaikki maailman työläiset – liittykää yhteen?

Advertisements