Oikeistopoliitikot ovat viime vuosina pitäneet kovaa melua Suomen ”liian isosta” julkisesta sektorista, jonka vuoksi maamme on olevinaan kriisissä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että julkisella sektorilla ajatellaan olevan liikaa työntekijöitä. Kaikki työ ei olekaan siis arvokasta! Ainoastaan yksityisellä sektorilla voi tehdä arvokasta työtä, julkisella sektorilla on täysin turhia työntekijöitä! Vuoden 2015 eduskuntavaalien alla poliitikot suunnilleen kilpailivat siitä, kuinka monta kymmentä tuhatta turhaa työpaikkaa Suomessa heidän mielestään on.

Tosiasiassa Suomessa on väkilukuun suhteutettuna vähemmän valtion virkamiehiä kuin missään muussa EU-maassa. Suomen julkinen sektori on myös yksi EU:n tehokkaimmista, mikä varmaankin johtuu siitä että sitä on “tehostettu” (eli pienennetty) järjestelmällisesti viimeiset 25 vuotta. Ei sieltä siis enää mitään helppoja säästöjä löydy. Faktat eivät kuitenkaan näytä pätkääkään kiinnostavan äänestäjiä ja oikeistopuolueita.

Taloudellinen kriisimme johtuu oikeiston mukaan siitä, että meillä on arvotonta (tai arvoltaan negatiivista) työtä tekevää väestöä, vaikka etenkin kokoomuspoliitikot hokevat jokaisen tilaisuuden tullen, että ”kaikki työ on arvokasta.” Tämä on hyvä esimerkki siitä, miten maastamme tuskin löytyy yhtään ihmistä, joka ei pitäisi jotain yhteiskunnassa tehtävää työtä haitallisena tai tarpeettomana.

Asia on täysin subjektiivinen: esimerkiksi valtiovarainministeri, Alexander ”ei ole olemassa paskaa työtä” Stubb pitää minun työtäni paskana, minä puhelinmyyjien työtä (ks. Vieraantunut palkkatyö). Olen nähnyt käytännön työpaikalla ja lehtien palstoilla niin paljon vihamielisyyttä milloin mitäkin työnsä osaavaa ammattilaista kohtaan, että oikeistopoliitikkojen puhe vaikuttaa äärimmäisen tekopyhältä.

Julkisessa keskustelussa on nostanut päätään etenkin silmitön virkamiesviha. Sen lisäksi, että työttömiä syytetään loisimisesta, syntipukeiksi ollaan jo ottamassa myös osaa työssäkäyvistä. Julkisen sektorin työntekijöitä pidetään rasitteena, ei voimavarana. Ilmeisesti tämä koskee myös sotilaita, poliiseja, opettajia ja terveydenhoitajia. Suurin osa julkisen sektorin henkilöstökuluista onkin sisäisessä ja ulkoisessa turvallisuudessa (40 % virkamiehistä on armeijan, poliisin tai tullin leivissä), koulutuksessa, sosiaalipalveluissa ja terveydenhuollossa.

Valtaosa julkisen sektorin työntekijöistä on siis yhteiskunnan perustoimintoja pyörittäviä ihmisiä, ei mitään turhia paperinpyörittäjiä. Henkilöitä, jotka tekevät varmasti tärkeämpää työtä kuin kukaan yksityisellä sektorilla. Julkisuudessa puhutaan kuitenkin vain virkamiehistä, jotka kiusaavat ihmisiä kieltämällä elintarvikkeiden nimiä. Virkamiehethän ovat työtään tekeviä kunnollisia veronmaksajia, mutta heidänkään panoksensa kansantaloudelle ei tunnu enää kelpaavan!

Tästä käy todisteeksi jo ihan sekin, että Sipilän hallituksen hellimät kilpailukykysopimus ja lomarahojen leikkaukset heikensivät nimenomaan julkisen sektorin työntekijöiden elintasoa, mutta paransivat yksityisen sektorin työntekijöiden tuloja. Politiikassa siis konkreettisesti rangaistaan ihmisiä siitä, että tekevät töitä yhteiseksi eivätkä yksityiseksi hyväksi.

Tästä huolimatta julkisen sektorin työntekijät ovat erittäin kuuliaista porukkaa, joka melkolailla mukisematta hyväksyy kaikki valtion ja kuntien leikkauspäätökset ja tuottavuusvaatimukset. Vaikka valtion ylin johtokin suhtautuu heihin näin peittelemättömällä vihamielisyydellä, esimerkiksi lakkoilusta ei tunnuta olevan lainkaan kiinnostuneita. Ja siksi leikkauslinja saa jatkua muuttumattomana. Julkisella sektorilla ollaan totuttu tottelemaan kiltisti. En tosin osaa sanoa onko yksityiselläkään sektorilla yhtään paremmin, ehkä suomalaiset vain ovat liian sopeutuneita alistuvan alaisen rooliin.

Edellisessä pamfletissani suhtauduin itsekin melko kielteisesti byrokraatteihin, ennenkaikkea TE-toimiston hyödyttömään henkilökuntaan. Kritiikkini ei kuitenkaan kohdistunut näihin kyseisiin henkilöihin vaan lainsäädäntöön ja muuhun ohjeistukseen, jota byrokraatit joutuvat tottelemaan. He tekevät vain työtään: johtoporras ja poliitikot ovat he jotka säätävät lait ja antavat ohjeet, ja he tuntuvat usein olevan ihan pihalla asioista, joiden ”asiantuntijoita” ovat.

Järjettömiä säännöksiä, joita Suomessa toki riittää, käytetään kuitenkin lähinnä tekosyynä koko julkisen sektorin romuttamiseen – sen sijaan, että vain korjattaisiin järjettömät säännökset. Oikeisto luo kuvaa ylipaisuneesta byrokraattiarmeijasta, jonka tarpeettomasta pilkunviilaamisesta saadaan helposti säästettyä miljardeja.

Jos jostain byrokratiaa, virkamiesten valtaa pompotella ihmisiä, on varaa vähentää, niin juuri sieltä minne oikeistopuolueet haluavat sitä lisätä. Sipilän hallituksen puhe norminpurkutalkoista ja ihmisiin luottamisesta on täyttä kaksinaamaista valehtelua, sillä normien purkaminen koskee vain yritystoimintaa. Sen sijaan työntekijöiden ja työttömien kohdalla normeja halutaan rajusti lisätä.

Työttömien velvoitteiden lisääminen lisää aina paperityötä ja byrokratiaa, ainakin jos niitä velvoitteita aiotaan jotenkin valvoa. Myös työhallinnon saamat lisärahat menevät suoraan tarpeettomien byrokraattien palkkaamiseen. Julkista sektoria vihaava hallitus ei tietenkään tätä halua, vaan aikoo ulkoistaa työllistämistoimenpiteet henkilöstöfirmoille sote-uudistuksen yhteydessä.

Joitakin työttömiä yksityinen sektori varmasti osaa työllistää ihmisiä TE-toimistoa paremmin, mutta ne myös harrastavat verosuunnittelua, koska osakeyhtiön tehtävä on maksimoida voitot lain puitteissa. Eli veronmaksajien rahat lahjoitetaan suoraan ulkomaille ja “jaettava kakku” pienenee entisestään. Tällaista käytöstä suosivan politiikan voi selittää ainoastaan julkiseen sektoriin kohdistuvalla ideologisella vihalla.

Sipilän hallituksen puoliväliriihessä ideoitiin työttömien kiristämistä vielä entisestään, todella kafkamaisten byrokratiamekanismien luomisella. Työttömät haluttiin raportoimaan viikottain oman työnhakunsa edistymistä ja hakemaan kolmen kuukauden aikana 15:ä työpaikkaa. Tämän valvominen olisi vienyt työttömien kyttäämisen ja TE-toimiston tehottomuuden aivan uudelle tasolle. Koska hallituksella on tapana epäröidä kaiken suhteen, tällä hetkellä on mahdotonta sanoa millainen kyykytysohjelma saadaan lopulta työttömien kiusaksi.

Kaikkia näitä kyykytysideoita on kuitenkin yhdistänyt sama halu rikkoa hyvinvointivaltion perusperiaatteita: työttömyystukea ei haluta maksaa ihmisille jotka tarvitsevat sitä suojaksi työttömyyttä vastaan, vaan nöyrille alamaisille, jotka ansaitsevat sen tottelemalla kiltisti. Se ei kuitenkaan ole sosiaaliturvan idea: tukea tarvitaan, palkka ansaitaan.

Toistuva työministeriön hellimä idea on ollut, että työttömyystukea alennettaisiin kolmen kuukauden välein, jos työtön ei ole ollut tuona aikana tarpeeksi kauan töissä tai työllistymistä edistävässä palvelussa. Halutaan siis, että työttömän olisi tehtävä töitä, jotta hän ansaitsisi tuen, jota maksetaan siksi ettei hänelle ole töitä. Eli täysimääräistä tukea annetaan vain niille, jotka sitä vähiten tarvitsevat. Työttömille, joilla ei ole vaikeuksia työllistyä nopeasti.

Sen sijaan, että mentäisiin tällaisen byrokratiaa lisäävän kyykytyksen suuntaan, olisi paljon järkevämpää purkaa normeja ja julkista sektoria juuri tältä osalta, ja siirtyä maksamaan niin opiskelijoille, työttömille kuin eläkeläisillekin vastikkeetonta perustuloa, jonka saamiskriteerien selvittämiseen kenenkään virkamiehen ei tarvitse tuhlata aikaansa. Ei tarvittaisi byrokraatteja käymään läpi 50-sivuisia toimeentulohakemuksia, jotta hakija saisi itselleen lakisääteisesti taatun perusturvan. Kuten kokoomuksen vaalislogania parodioinut internet-meemi kuului, ”Suomessa on lähes 150 erilaista Kelan tukea. Yksi hyvä toimisi varmaan paremmin.”

4. luku: Liikaa rahaa, liian vähän aikaa