Epätodennäköinen siis tapahtui ja pääsin ensimmäistä kertaa kokeilemaan kutsumusammattiani käytännössä. Kaikki ei kuitenkaan sitten lopulta ollut niin hienoa kuin olin kuvitellut: työnkuva oli toki erinomainen, mutta ymmärsin viimein mitä kaikkea muuta hyvään työpaikkaan kuuluu. Vähintään yhtä tärkeä tekijä työtehtävien kanssa on työpaikan ilmapiiri ja kollegat. Ikäväkseni sain todeta, että tässä työpaikassa nämä eivät olleetkaan kovin hyvässä kunnossa.

Sain järkytyksekseni huomata, että omaa erityisosaamistani ei pahemmin arvostettu organisaatiossa – ehkä osin nuoren ikäni vuoksi, ehkä osin siksi että olin ”vain” sijainen. Moni kollega tuntui pitävän juuri omaa työtäni täysin turhana ja puhui toistuvasti sen merkitystä tai omaa ammattitaitoani kyseenalaistavasti. Minun työnkuvaani kuuluvista asioista päätettiin selkäni takana ja ohitseni, ja kuulin asioista vasta sitten kun niille ei voinut tehdä mitään.

Työpaikalla myös puhuttiin paljon pahaa toisten selän takana, eli minä en saanut tämän suhteen mitään erityisen huonoa kohtelua. Ehkä tämä oli vain sitä, että ihmisyhteisöjen (ei pelkästään työpaikkojen) sisäänrakennetut valtasuhteet ja muut jännitteet näyttäytyivät minulle ensimmäistä kertaa kaikessa karuudessaan. Tai olin minä niihin kyllä kerran aiemminkin törmännyt: peruskoulun pihapiirissä.

Toinen vasta käytännön kautta paljastunut alani töiden kielteinen puoli oli resurssien puute. Omistautuminen julkiselle sektorille tarkoittaa sitä, että joutuu tappelemaan jatkuvasti kasvavan työttömien armeijan kanssa koko ajan vähenevistä työpaikoista. Aina jonkun eläköityessä työpaikalle jäävät joutuvat tekemään entistä enemmän töitä, koska eläkkeelle poistuminen on ”kätevä” tapa säästää palkkakuluista.

Yksityisellä sektorilla työnantajia vaivaa jatkuvan kasvun tarve, julkista sektoria vaivaa jatkuva supistumisen tarve. Oletuksena ei ole se, että työntekijöiden odotetaan tekevän työnsä hyvin – se on tehtävä ”tehokkaasti”. Eli siis halvalla, ei mahdollisimman hyvin. Korkeintaan siedettävän hyvin.

Olin jo julkisen keskustelun perusteella alkanut ymmärtää, että julkisen sektorin työntekijöitä ei pidetä kovin suuressa arvossa. Uusien työpaikkojen odotetaan syntyvän vain yksityisellä puolella, ja julkiselta puolelta halutaan lähinnä potkia ihmiset ulos kuppaamasta verorahoja. Järkytyksekseni sain huomata, että edes työpaikan sisällä ei ole välttämättä kovinkaan suurta solidaarisuutta, vaan työkaverinkin työtä voidaan pitää tarpeettomana.

Jos ensimmäinen kokemukseni työyhteisössä olemisesta olisi ollut näin lannistava, en olisi todennäköisesti koskaan halunnut hakea mitään töitä ja suhtautuisin palkkatyöhön vielä nykyistäkin kielteisemmin. Onneksi harjoitteluni tapahtuivat paremmissa työyhteisöissä, joten tiesin, että ne eivät ole kaikki tällaista.

En tiedä, mitä olisin tehnyt, jos sieltä olisi tarjottu vakituista työpaikkaa. Määräaikainen sopimus vielä menetteli, koska pystyin aina ajattelemaan, että en joudu sietämään huonoa ilmapiiriä ikuisesti. En ainakaan enää yhtään ihmettele, miten ihmiset voivat palaa loppuun myös unelmaduunissaan.

Epämiellyttävän ensimmäisen “oikean” työkokemukseni jälkeen työttömyys tuli helpotuksena, sillä valtava stressi poistui harteiltani. Työssäkäynti on jo itsessään riittävän stressaavaa, ja jaksamiseni on aina joutunut koetukselle täysipäiväisissä töissä. Vielä kun tähän lisää työyhteisön, jonka ilmapiiri on kaikkea muuta kuin kannustava, olen varma että jos olisin jatkanut tuossa työssä pitempään, olisin palanut loppuun.

Muutaman kuukauden akkujen lataamisen jälkeen minulle tarjottiin taas töitä, onneksi eri työpaikalta. Tämä oli se paikka jossa olin taannoin ollut työharjoittelussakin ja tiesin, että siellä työskentely ei olisi yhtä raskasta kuin painajaistyöpaikassa. Olin jälleen innoissani omasta alastani, sillä tiesin että hyvässä työyhteisössä pääsisin loistamaan.

Seurasikin vuoden määräaikainen työrupeama, jonka aikana sain kokea millaista on tehdä työtä, jonka parhaiten osaa: työtä, joka tuottaa iloa itselle ja muille; työtä, jota työkaveritkin arvostavat. Täällä ammattitaitooni luotettiin eikä juonittu selän takana. Kannustava ilmapiiri ja runsaammat resurssit saivat minut innovatiiviseksi. Niukkuus ei ruoki luovuutta, se vain saa ihmiset kyräilemään ja tappelemaan murusista.

Jos sain uuden idean, sain toteuttaa sen, eikä sitä ammuttu alas ennakkoluulojen takia tai siksi että ”näin asiat on aina tehty”. Jos onnistuin hyvin jossain, minua kehuttiin; jos epäonnistuin, sain rakentavaa palautetta ja tukea.

Huomasin kyllä tälläkin työpaikalla, että ilmapiiri oli heikontunut viidessä vuodessa harjoitteluni jälkeen. Syykin oli selvä: budjetti oli pienentynyt, mutta työtehtävät lisääntyneet. Työpaikalla siis jouduttiin tekemään enemmän töitä pienemmän henkilöstömäärällä, ja sijaisuutenikin aikana tämä trendi jatkui. Vaikka ihmisiä sairastui jatkuvati pitkäaikaisesti, sijaisia ei juurikaan palkattu. Työt eivät siis vähentyneet mihinkään, mutta tekijät vähenivät.

3. luku: Julkinen sektori – palkallista loisimista?