Tämä ei ole poliittinen ohjelmanjulistus tai akateeminen työelämän analyysi. Tämä on subjektiivinen kertomus kokemuksista palkkatyön ulkopuolelta. Siksi en juurikaan viittaa tutkimuksiin ja selvityksiin, filosofisiin ajattelijoihin tai yhteiskunnallisiin liikkeisiin. En puhu työnarvonteoriasta, hyvinvointivaltion rahoituksesta tai talouskasvusta. Puhun siitä, miten itse olen kokenut ”työn”, sen puutteen, ja oman asemani yhteiskunnassa, elämäni ihmiskategoriassa ”työtön”.
Olen päättänyt keskittyä omaan kokemukseeni, koska suurten työpoliittisten suuntaviivojen vetäminen tuntuisi ylimieliseltä. En ole perehtynyt tutkimuksiin ja siihen miten työelämän mekanismit toimivat, enkä ole työelämän asiantuntija. Olen oman elämäni asiantuntija. En halua yleistää omia kokemuksiani yhdeksi totuudeksi työttömyydestä. ”Työttömät” eivät ole mikään persoonaton massa, joka toimii kaavamaisesti. Me olemme yksilöitä ja eri yksilöt reagoivat eri asioihin eri tavalla. Työpolitiikasta puuttuu täydellisesti tämä näkökohta. Poliitikot ja virkamiehet luulevat tietävänsä mikä poistaa työttömyyden ja mikä motivoi työttömiä, vaikka heillä ei ole todennäköisesti mitään omakohtaista kokemusta asiasta – tai ymmärrystä siitä, että kaikki ihmiset eivät ole samanlaisia kuin he.
Kokemuksia ei voi myöskään väittää vääriksi. Se miten minä koen ”työn”, on kokemuksena täysin totta. Kukaan ei voi sanoa että en koe asioita kuten koen. Omat kokemukseni eivät kuitenkaan tapahdu tyhjiössä, vaan puhun paljon ”julkisesta keskustelusta” ja ”yhteiskunnallisesta ilmapiiristä”. Nämä ovat melko epämääräisiä ilmaisuja, mutta se on täysin tarkoituksellista, koska epämääräisyys on juuri se tapa, jolla media vaikuttaa ihmisen kokemukseen. Mieleen tarttuu tiedonpalasia sieltä täältä ja niistä tulee uskomuksia huomaamatta. Arkikokemus ei tunne lähdeviitteitä. Lopuksi olen kuitenkin listannut joitakin nettikirjoituksia ja julkaisuja, jotka ovat vaikuttaneet omiin näkemyksiini.
En myöskään tarjoa käytännön poliittisia ratkaisuja, koska en ole pätevä tekemään niin. Ylipäänsä meidän ”tavallisen kansan” tehtävä on asettaa ne arvot ja tavoitteet, joita insinöörit, virkamiehet ja poliitikot sitten yrittävät toteuttaa. Heidän työnsä (tai paremminkin tehtävänsä) on tehdä ne käytännön ratkaisut; muiden tehtävä on sanoa heille, millaisen yhteiskunnan haluavat. Valitettavasti todellisuudessa asiat menevät usein päinvastoin ja byrokraatit päättävät muiden puolesta millainen on hyvä yhteiskunta.
Julkaisen nimimerkillä, koska uskon asian olevan tärkeämpi kuin tekijä. Siksi uskon tekijänoikeuksiinkin vain hyvin rajatussa mielessä: uskon kollektiiviseen omistamiseen ja tekemiseen. Ratkaisuni on myös osa salailun kulttuuria, johon sosiaaliturvamme kannustaa. Ilkeä työvoimaviranomainen voisi varmaan päättää, että olen työllistänyt itseni kirjoittamalla tätä, tai että en ole ollut työmarkkinoiden käytettävissä koska kirjoittaminen on vienyt kaiken aikani (mitä se ei suinkaan ole tehnyt).
Nimettömyys tekee kokemuksellisesta lähestymistavasta kuitenkin haasteellisen. Omista kokemuksista on vaikea kirjoittaa ymmärrettävästi jos ei halua paljastaa itsestään liikaa yksityiskohtia, kuten asuinpaikkaa tai ammattia. Siksi teksti menee paikoin teoreettisemmaksi kuin haluaisin, mutta olen yrittänyt kuitenkin juurruttaa sen omaan elämääni mahdollisimman konkreettisesti. Olen yli 30-vuotias maisteri enkä ole viettänyt päivääkään palkkatyössä, ellei palkkatuettua työtä lasketa. Olen ollut työkokeiluissa ja -harjoitteluissa ja löytänyt niiden avulla oman alani, mikä onkin ainoa asia josta olen kiitollinen TE-toimistolle. Valitettavasti pelkkä oman alan löytäminen ei riitä nykymaailmassa. Minulla on pätevyys kahteen eri ammattiin, joiden työpaikat ovat lähes kokonaan julkisella sektorilla. Ainakin toistaiseksi – näillä näkymin Suomessa ei ole julkista sektoria enää pitkään, ainakaan varteenotettavana työnantajana.
Olen siis klassinen ylikoulutettu työtön, minkä vuoksi minulla on paha taipumus käyttää sivistyssanoja, tarpeettoman abstraktia kieltä ja liian monimutkaisia lauserakenteita. Yritän välttää näitä akateemisuuden kiroja keskittymällä kokemuksellisesti hankittuun tietoon. Olen puoluepoliittisesti sitoutumaton, mutta elän vihervasemmistolaisen arvomaailman mukaisesti ja kannatan sen kanssa yhteensopivaa politiikkaa, sikäli kuin kukaan on nykyään valmis tekemään sellaista. Erityisen vaikeasti työllistyvän moniongelmaisen työttömän minusta tekevät useat mielen- ja fyysiseen terveyteen liittyvät ongelmat, joiden vuoksi esimerkiksi suuren henkisen paineen alla tehtävät tai fyysisesti raskaat työt eivät ole minulle soveltuvia.
Minulla on jonkin verran perittyä varallisuutta, mikä vääristää käsitystäni siitä millaista on elää sosiaaliturvan varassa. Ei kuitenkaan niin paljon, että olisin mitenkään laskettavissa ”omistavaan luokkaan”. Tulen siis materiaalisesti hyvinvoivista oloista, joten en sovi ”syrjäytyminen periytyy” -yleistykseen. Ennemminkin olen se poikkeus joka osoittaa että hyvistä lähtökohdista huolimatta voi ”syrjäytyä”.
Käytän paljon lainausmerkkejä, koska yksi keskeisimmistä tehokeinoistani on käsitteiden uudelleenmäärittely ja kielen haltuunotto. Kieli ja ajattelu eivät ole erotettavissa toisistaan vaan se miten puhumme maailmasta vaikuttaa siihen miten sen koemme – ja päinvastoin. Kun kyseenalaistan tapoja ajatella ”työtä”, minun on kyseenalaistettava myös tapoja puhua ”työstä”. Ensimmäisenä otan haltuun käsitteen ”työväen presidentiltä”:
