En muista koskaan elämässäni olleeni toiveikas tulevaisuuden suhteen. Luultavasti ajattelin vielä joskus peruskoulussa että minusta voisi tulla mitä vain – hainhan mediapainotteiseen lukioonkin, koska elättelin epärealistisia toiveita elokuvaohjaajan urasta. Siitä on kuitenkin jo niin paljon aikaa, että olen jo ehtinyt unohtaa kaikki haaveet ja toiveet joita minulla ehkä koskaan oli.
Olen kuitenkin aikuistuttuani oppinut, että tulevaisuus ei ole todellinen. Psykoterapian, lääkityksen, meditaation, self help -kirjojen ja zeniläisen ajattelun kautta opin ymmärtämään, että niin menneisyys kuin tulevaisuuskin ovat kokemuksellisina ilmiöinä olemassa vain omassa mielikuvituksessani. Se mitä kuvittelen menneisyydeksi on oikeasti muistini – joka luonnollisesti vääristelee asioita oppimieni ajatusmallien mukaisesti. Se mitä kuvittelen tulevaisuudeksi on oikeasti pelkoni ja toiveeni – ja niitäkin vääristelevät oppimani ajatusmallit.
Ainoa mitä oikeasti on minulle kokemuksellisesti olemassa, on tämä paikka ja hetki, nykyisyys. Mieleni ja ajatusmallini luonnollisesti vääristävät sitäkin. En koe todellisuutta ja nykyhetkeä sellaisena kuin ne ovat vaan sellaisena kuin tulkitsen ja kuvittelen niiden olevan. Tämän havainnon myötä on tullut mahdolliseksi olla ajattelematta ”uraa”, ”työllistymistä” tai ”arvoa työmarkkinoilla”. En ole olemassa tulevan työpaikkani, palkankorotukseni, ylennykseni tai ”kestävyysvajeen” vuoksi vaan nykyhetkeä ja sen kokemista varten.
Kun vielä uskoin tulevaisuuden olemassaoloon, se näytti hyvin synkältä: vallitsevat poliittiset suhteet näyttivät johtavan sosiaaliturvan alasajoon ja työelämän kurjistamiseen. Näin edessäni sivilisaation romahduksen, jossa sosiaalinen katastrofi tuhoaa aineettoman hyvinvoinnin ja ympäristökatastrofi aineellisen. En osannut nähdä itseäni työllistymässä mihinkään työhön joka olisi mielestäni mielekästä ja eettisesti kestävää; nyt sentään olen löytänyt sellaisen elämäntavan työmarkkinoiden ulkopuolelta.
Joka kerta kun kuulin poliitikon lausuvan ”näillä toimilla lisäämme työpaikkoja ja luomme tulevaisuudenuskoa”, olin kauhuissani ja entistä vakuuttuneempi siitä että en koskaan löydä paikkaani yhteiskunnasta. Tulevaisuudenuskon täysi puuttuminen oli musertavan masentavaa ensimmäiset 25 elinvuottani. Olen paininut toistuvan masennuksen kanssa niin pitkään, etten enää muista aikaa jolloin en olisi ollut masentunut. Tällä hetkellä sairauteni on kuitenkin onneksi oireettomassa tilassa. Nämä ajatukset kuulostavat suhteettoman synkiltä, ja sitä ne ovatkin: masentuneen mielen vääristelemiä pelkoja tulevaisuudesta. Tulevaisuus onkin umpikuja. Se on mielikuvitusta.
Nykyisyys sen sijaan vaikuttaa todelliselta ja näyttää oikein valoisalta: minulla on aineellisesti kaikki hyvin. Minulla on katto pään päällä ja riittävästi rahaa ruokaan ja vaatteisiin. Tämän lisäksi minulla on mahdollista toteuttaa itseäni aineettomasti: voin tavata rakkaita ihmisiä ja tuottaa sisältöä omaan ja muiden elämään. Voin ilmaista itseäni kirjoittamalla, ja voin kasvattaa ja valmistaa osan ruoastani. Voin oleskella luonnossa, käydä kirjastossa ja ilmaistapahtumissa.
Työmarkkinoiden ulkopuolella minulla on aikaa ja voimia olla toimelias sekä elää omien arvojeni mukaisesti. Työmarkkinoiden ulkopuolella voin olla onnellinen, sillä minulla on jo kaikki mitä tarvitsen. Palkkatyö ei toisi siihen mitään lisää, se vain veisi minulta asioita pois: henkistä ja fyysistä jaksamista sekä aikaa tehdä järkevämpiä asioita. Työ sen sijaan tuo elämään lisää sisältöä, silloin kun se toimeliaisuutta joka on mielekästä riippumatta siitä saanko palkkaa.
