Otsikko on tarkoituksella provosoiva, vaikka toisaalta sotakielen käyttö muissa yhteyksissä onkin arveluttavaa (kuten aseistakieltäytyjä/palkka­työstäkieltäytyjä-vertaukseni). Tässä sorrun kyllä sormella osoitteluun, koska yhteiskunta ei ole joutunut kritisoimaani nykytilaan itsekseen ja vahingos­sa. Minä en kuitenkaan sitä sotaa julista, sillä se on ollut jo pitkään käyn­nissä. Lapsellisesti ilmaistuna ”ne aloitti”.

Vieraantumisen tapaan myös luokkayhteiskunta, ja etenkin luokkasota, ovat vanhahtavia käsitteitä, joilla on huono maine. Itsekään en mieltänyt asuvani luokkayhteiskunnassa vielä vuosi sitten, koska ajattelin että ei sellaista enää ole olemassa. Tämä muuttui 6.12.2013, jolloin luokkayhteiskunta konkreti­soitui minulle Tampereella järjestettyjen itsenäisyyspäivän vastaanoton ja Kiakkovierasjuhlien vastakkainasettelussa. Koin ensimmäistä kertaa elä­mässäni omakohtaisesti kuuluvani tiettyyn yhteiskuntaluokkaan, jonka edut ovat ristiriidassa toisten luokkien etujen kanssa.

En ollut itse paikalla, mutta ehkä luokkakokemuksestani tuli niin voimakas nimenomaan koska koin tapahtumat median kautta. Lehdistö tuomitsi mie­lenosoituksen jyrkästi, kun taas ymmärtäviä ääniä näin korkeintaan sosiaa­lisessa mediassa, mutta sielläkin ne olivat vähemmistössä. Tapahtumia ym­märsivät enimmäkseen ne joilla ei ole vakituista palkkatyöpaikkaa; tuomit­sevan kannan taas ottivat pääosin ne joilla on vakityö, koska heillä on asiat niin hyvin, etteivät he voi mitenkään ymmärtää alempien luokkien turhau­tumista ja voimatonta raivoa.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä että vakituinen työ tekisi kenestäkään auto­maattisesti keskiluokkaista, tai sellaisen puute ”työväenluokkaista”, mutta esimerkkini havainnollistaa hyvin sitä kuinka yhteiskunta on jakautunut ”onnistujiin” ja ”epäonnistujiin”, jotka eivät osaa ymmärtää toisiaan. On kuitenkin syytä korostaa, että nyky-Suomen alinta yhteiskuntaluokkaa eivät muodosta palkansaajat vaan pätkätyöläiset, työttömät ja muut vähätuloiset. Ne, joilla on vakituinen työ, ovat nykyään jo keskiluokkaa, ja kokoomus kirjaimellisesti palkkatyöväenpuolue.

Paras esimerkki yhteiskunnan jakautumisesta luokkiin oli ehkäpä kulttuuri­ministeri Paavo Arhinmäki, julkisrauhan rikkomisesta ydinvoimala-alueella aikoinaan rikosrekisteriinkin merkinnän saanut entinen aktivisti. Nyt poliit­tiseen eliittiin noussut Arhinmäki tuomitsi Kiakkovierasjuhlat ja tällaisen sääntöjen rikkomisen yksin tein. Kymmenen vuotta sitten Arhinmäkikin olisi ollut siellä Tampere-taloa ympäröivän aidan ulkopuolella ”mella­koimassa”.

Toisin kuin Kiakkovierasjuhlien osanottajien käytöksestä voisi päätellä, he eivät sitä luokkasotaa julistaneet, vaan Tampere-taloon linnoittautuneet yh­teiskunnan ”onnistujat”, joihin Arhinmäkikin nykyään kuuluu. Heidän osal­taan kyse on kuitenkin rakenteellisen väkivallan harjoittamisesta. Se pyyhi­tään pois näkyvistä, niin ettei se vaikuta ”sodankäynniltä”. Taloudellinen ja poliittinen eliitti, veronkorotuksia kammoavan keskiluokan tuella, on va­hingoittanut yhteiskuntamme yhtenäisyyttä pahasti leikkaamalla sosiaali­turvaa ja heikentämällä työelämän ehtoja. Konkreettisimmallaan tämä ra­kenteellinen väkivalta uhkaa heikko-osaisten fyysistä terveyttä silloin kun julkisesta terveydenhuollosta leikataan.

Luokkakuilu näkyy myös siinä, että julkisen sektorin ammattiedustajat ei­vät sinänsä vastusta leikkauspolitiikkaa, vaan ainoastaan oman alansa leik­kauspolitiikkaa. Tämä johtuu siitä, että hekin kuuluvat keskiluokkaan, joka haluaa pitää kiinni saavutetuista eduista. He eivät halua että heiltä leika­taan; kukaan ei halua menettää työpaikkaansa, mutta ei myöskään kor­keampia veroja. Siksi on kätevää ehdottaa että säästetään, mutta jostain muualta.

Leikkauspolitiikkaa pääpiirteissään (kunhan ei omalla kohdalla) kannatta­malla ja sen mukaisesti äänestämällä eletään yksiulotteisessa uskossa, että itse kuitenkin saa pitää sen työpaikkansa. Tosi asiassa seurauksena on en­nemmin tai myöhemmin irtisanomisia, jolloin vain ns. ”parhaat” saavat pi­tää työpaikkansa. Jokainen kuitenkin ilmeisesti luulee itse olevansa siinä parhaimmistossa.

Samalla tavalla edustuksellinen demokratia toimii erinomaisesti hallitsevan luokan edustajana. Sen sijaan ero muihin luokkiin kasvaa jatkuvasti, eikä ole ihme että yhteiskunnan heikko-osaisimmat myös äänestävät laiskim­min. Eduskunta ei ole pienituloisten vaan keskiluokan asialla.

Huono-osaisetkin saattavat äänestää puolueita ja poliitikkoja, jotka ajavat heidän etujensa heikentämistä. Tämä johtuu siitä että keskiluokkaisuus on kulttuurimme normi, jonka mukaan muutkin yhteiskuntaluokat pyrkivät elämään. Kaikkihan sitä korkeampaa materiaalista elintasoa tahtovat. Kor­keampien verojen puolesta ei äänestetä, koska halutaan että sitten tulevai­suudessa, kun työllisyystilanne paranee tai tulee ylennys, pääsee nouse­maan ylempiin yhteiskuntaluokkiin.

Leikkauspolitiikkaa perustellaan usein sillä että ”elämme yli varojemme”. Niin yhteiskuntamme elääkin, mutta nimenomaan se keskiluokka, eivät ne matalatuloiset joilta halutaan innokkaimmin leikata. Viime aikaisia leik­kauksia on toki väitetty tasavertaisiksi ja sanottu että kaikkien on osallistut­tava säästötalkoisiin. Ns. juustohöyläleikkauksissa ei kuitenkaan ole mitään tasavertaista: ei ole esimerkiksi ollenkaan sama asia leikataanko 1 000 eu­ron vai 10 000 euron kuukausituloista 10 %. 900 eurolla pärjää paljon huo­nommin kuin 9 000 eurolla kun vertaa lähtötasoon.

Köyhimmillä ei ole varaa esimerkiksi kuluttaa maapallon rajallisia resurs­seja. Tämä pätee Suomessa, mutta maailmalla äärimmäinen köyhyys ai­heuttaa myös ympäristötuhoja. Sen sijaan suomalaisella keskiluokalla on varaa lentää Thaimaahan kerran vuodessa, ostaa katumaasturi ja niin edel­leen. Nämä paremmassa osassa olevat eivät osaa ymmärtää heikompiosai­sia, koska he kuuluvat toiseen yhteiskuntaluokkaan. He ovat jaksaneet ja osanneet ”tehdä elämällään jotain”, joten he pitävät laiskoina kaikkia joilla ei ole ollut mahdollisuutta tai halua tehdä samoin.

Hyvä esimerkki tästä on tapa, jolla sanaa ”työtön” käytetään ihonväriin ver­rattavissa olevana leimana, johon korostuu ”rasistisia” ennakkoluuloja. Il­man mitään tietoa ”työttömän” taustoista tämä yksinkertainen määritelmä oikeuttaa hyväosaisen tekemään kohtuuttomia yleistyksiä täysin tuntemat­tomasta henkilöstä.

Ihonväri on siinäkin mielessä osuva vertaus, että myös työttömyyttä käyte­tään yleistävänä leimana ihmisestä niin, että sillä oikeutetaan myös orja- tai ainakin pakkotyö. Koska ne nyt vaan ovat työttömiä, syntyjään alempiar­voisia olentoja, eivät ihmisiä joilla on oikeus arvokkaaseen elämään. Jos pamflettini kuulostaa kohtuuttoman vihamieliseltä, kuvitelkaa miltä teistä tuntuisi jos joutuisitte lähes päivittäin lukemaan lehdistä ja internetin kes­kustelupalstoilta kuuluvanne johonkin mielivaltaiseen ihmisryhmään, jolta halutaan viedä kaikki oikeudet.

Suomessa ollaan jo idean tasolla siirtymässä pakkotyöhön, vaikka länsi­mailla riittääkin vielä hyvin energiaa teollisen yhteiskunnan pyörittämiseen. Hyvinvointivaltion ideologisesta perustasta alkaa olla enää hyvin vähän jäl­jellä. Voi olla, että hyvinvointivaltio onkin vain halvan öljyn mahdollista­man energian luoma tilapäinen häiriö köyhien kyykyttämisessä. Solidaari­suus ja sivistys ovat muodissa vain nousukausina, silloin kun materiaalista yltäkylläisyyttä on niin paljon, etteivät hyväosaiset osaa käyttää sitä kaik­kea omien halujensa tyydyttämiseen.

Ennen hiiltä ja öljyä ihmisorjat ja -palvelijat mahdollistivat aatelisten lokoi­sat olot ja suurin osa ihmissivilisaation historian ”suurista saavutuksista” on tehty ihmistyöllä. Se oli pitkään yhtä halpaa kuin öljy nykyään, koska orjil­le ei tarvinnut maksaa palkkaa, eikä palvelijoillekaan kovin paljon. Siihen saatetaan myös palataan jos keski- ja yläluokkaista elämäntapaa ei ole enää mahdollista ylläpitää fossiilisilla polttoaineilla. On mahdollista, että eliitti ei suostu öljyn kallistumisen myötä lisääntyvään lihastyöhön ja madaltu­vaan elintasoon, vaan heikommat saatetaan pakottaa tekemään työt heidän­kin edestään.

8. luku: Ei tulevaisuutta (vaan nykyisyyttä)