Mikä määrittelee ihmisen olemuksen ja arvon? Onko se siinä mitä hän tekee, vai onko se siinä mitä hän tuntee ja ajattelee? Vai voisiko jokainen ihminen olla oletusarvoisesti arvokas, riippumatta teoistaan tai mielipiteistään? Jälkimmäinen näkemys on epämuodikas, mutta itse uskon siihen vahvasti.

Eihän minuakaan määrittele yksin se mitä teen, tai se mitä ajattelen. Harrastukseni ja mielipiteeni ovat muuttuneet koko ajan elämäni aikana, mutta olen silti aina minä. Erityisesti olen päätynyt miettimään tätä viimeisen kolmen vuoden aikana. Olen ollut tämän ajanjakson sisällä suunnilleen yhtä paljon palkkatöissä kuin ”työttömänä”. Olen saanut koko ajan toimeentuloni julkiselta sektorilta, toisten maksamista veroista, ja koko ajan pyrkinyt olemaan hyödyksi muille ihmisille. Välillä tein sen palkkaa vasten, välillä vastikkeettomasti.

Tällä hetkellä saan työmarkkinatukea, mutta tarkoittaako se sitä että olen työtön? Olen ollut viime vuosina yhtä paljon palkkatöissä kuin niiden ulkopuolellakin. Ei minua voi määritellä henkilönä sen mukaan mitä satun olemaan juuri nyt. Ja mitä juuri nyt edes tarkoittaa? Tätä päivää, kuukautta vai vuotta? Kuulun prekariaattiin, eli minulla ei ole vakituista työtä, mutta en ole vakituisesti myöskään työtön. Olen vuorotellen ollut opiskelija, työharjoittelija, palkkatuettu ja työtön, hetken myös ”oikeissa” palkkatöissä. Näitä kaikkia yhdistää se, että toimeentuloni on ollut epävarma ja tilapäinen – toisin sanoen prekaarinen.

Silloin kun olen työtön, olen kuitenkin monen mielestä yhteiskuntakelvoton loinen ja laiskuri, jolle maksetaan sohvalla makaamisesta. Tähän järjettömään ennakkoluuloon joutuu työtön törmäämään jatkuvasti internetin keskustelupalstoilla ja paikallislehtien pääkirjoituksissa. Etenkin päätoimittaja Karri Kannalan ristiretki työttömiä vastaan (esim. Imatralainen 8.3.2014 & Tamperelainen 9.12.2015) on ollut täysin moraalitonta mustamaalaamista.

Suomessa on (toukokuussa 2017) lähes 300 000 työtöntä, ja silti elämässä liian helpolla päässeet pitävät kohtuullisena yleistää yksittäisen sanan (esim. ”laiska”) koskemaan näin isoa ihmisjoukkoa. Ihan riippumatta siitä kuinka ison osuuden elämässään kukin työtön on ollut TE-toimistossa työttömänä työnhakijana. Potkujen saaminen on tietenkin aina oman laiskuuden seuraus ja henkilökohtaisen etiikan noudattaminen (esim. moraalittomina pitämistään töistä kieltäytyminen) on sekin varmasti henkistä velttoutta.

Sitten kun yhtäkkiä pääsen töihin maksamaan veroja ja kuluttamaan (sikäli kuin hypoteettisesti jaksaisin olla kiinnostunut kuluttamisesta töiden jälkeen), olenkin kunnon kansalainen. Yhtäkkiä lakkaankin olemasta laiska, mutta vain sen aikaa kun määräaikainen työsopimukseni kestää. Tämä ei tunnu sopivan mitenkään vakitöiden aikakaudella kasvaneen keskiluokan ja AY-liikkeen ajatusmaailmaan.

Elämme sirpaleisessa ajassa: kenelläkään ei ole vakituista statusta ja identiteettiä. Ei ihmistä voi arvottaa sen perusteella, onko hän kunakin yksittäisenä hetkenä palkkatyössä, oppilaitoksen kirjoilla vai palkkatöiden ulkopuolella. Myös perusturvan kannalta tällainen jaottelu on täysin vanhentunut: on turha pitää työmarkkina-, opinto- ja toimeentulotukea erillään kun kukaan ei minun sukupolvessani enää voi pitää mitenkään varmana oman elämäntilanteensa pysyvyyttä.

Tästä huolimatta minulla on vakaalta tuntuva identiteetti, tai oikeastaan monta sellaista. Yksi niistä on ammatti-identiteetti. Minä pidän itseäni oman alani ammattilaisena – riippumatta siitä olenko jonakin yksittäisenä hetkenä kyseisen alan töissä vai en. Tämän vuoksi varmaan suhtaudun niin nihkeästi kaikkiin muihin palkkatöihin. Kaikilla ei varmastikaan ole samalla tavalla kutsumusta ja omaan identiteettiin sitoutunutta ammattia tai alaa.

Minulla on, ja sen vuoksi suhtaudun asiaan niin ideologisen ehdottomasti. Koska oman alani työt ovat intohimoni, olen niissä hyvä. Rakkaudesta tekemiseen, en pakosta tai rahallisen kannustimen vuoksi. Tämä työ on minulle itseisarvo, jota olisin täysin valmis tekemään palkattakin – kunhan oma perustoimeentuloni olisi riittävä, turvattu ja vakinainen.

Palkka on minulle täysin tarpeeton – suorastaan haitallinen – asia, koska se tekee työstä tylsän velvollisuuden ja tappaa intohimon. Tulen onnelliseksi siitä, että saan tehdä asioita, joissa olen hyvä. Jos vaihtoehtoina on se, että olen täysin tyytyväinen elämääni työttömänä tai se, että olen tyytymätön elämääni palkkatöissä, valitsen työttömyyden.

Yleensä ajatellaan, että se ihmistä motivoiva tekijä on raha; että jos ihminen saa liikaa rahaa tekemättä mitään, hän ei halua tehdä mitään. Mutta minua ei motivoi raha vaan onnellisuus: minut saa haluamaan töitä se, että se on mielekästä ja tärkeää, ei se että saan siitä rahaa. Mikä tahansa työ ei siis käy päinsä, koska kärsin vähemmän jos olen huonojen palkkatöiden ulkopuolella.

Ei pidä silti ymmärtää, että pitäisin rahaa merkityksettömänä. Suhtaudun siihen kuitenkin ainoastaan yhtenä mahdollisena välineenä perustoimentulon toteuttamiseksi. Minulle on sinänsä ihan sama, miten saan ruoan, asunnon, vaatteet sekä mahdollisuuden toteuttaa ja kehittää itseäni. Se voi olla palkka tai perustulo, tai sitten nuo tarpeet voivat olla julkisen sektorin minulle ilmaiseksi subventoimia. Jos jälkimmäisen kaltainen vaihtoehto ei ole mahdollinen, tarvitsen toki rahaa sen verran, että yllämainitut perustarpeet täyttyvät.

Töiden tilapäisyydessä on toki hyvätkin puolensa. Toimeentulon epävarmuus stressaa, mutta vakitöiden puuttuminen tekee elämästä joustavaa. Pidän siitä, että olen esimerkiksi puoli vuotta töissä, sitten taas puoli vuotta työttömänä, ja sitten taas vähän aikaa töissä. Tällaisella vuorottelulla vielä jaksan 40-tuntisia työviikkoja, mutta vuodesta toiseen lähes tauotta jatkuva vakituinen työ voisi hyvinkin polttaa minut loppuun. Silloin minulle ei myöskään jäisi elämässä aikaa juuri millekään muulle sisällölle. Tähän asti olen pärjännyt työelämässä, koska olen jättänyt paljon itselleni tärkeitä asioita tilapäisesti sivuun siksi aikaa kun teen töitä. Jos niistä kuitenkin pitäisi kokonaan luopua, elämänlaatuni romahtaisi pysyvästi.

Yksi näistä hyvistä tilapäistöiden muodoista on ollut vuorotteluvapaan sijaisuus, jollainen minunkin viimeisin pestini oli. Vuorotteluvapaa on perinteisesti ollut hyvä tapa nuorille ammattilaisille saada jalka oven väliin työelämään, josta on koko ajan vaikeampi saada kiinni. Sipilän ammattitaidoton hallitus vei kuitenkin tämänkin nuorten ammattilaisten työllistymismahdollisuuden tiukentamalla sen ehtoja ja puolittamalla sen maksimikeston. Jos minun pitäisi veikata, mitä vaikutuksia vuorotteluvapaan heikentämisellä on, niin se lisää nuorten syrjäytymistä ja vähentää työssäjaksamista. Säästöjä tulee vain lyhyellä tähtäimellä.

Hallituspolitiikan tavoitteena tuntuu olevan kaiken kurjistaminen: huononnetaan työolosuhteita (vähennetään rahallisia korvauksia ja pidennetään työaikaa) ja ammattitaitoa (koulutusleikkaukset), mutta samalla heikennetään myös ilman työtä jäävien sosiaaliturvaa.

Työttömyyttä yritetään korjata yksinomaan kepillä: töiden pitää olla nykyistä ikävämpiä, ja niitä olisi tehtävä yhä enemmän, samalla kun työhyvinvointi heikkenee. Työttömyyden on sitten tietysti oltava vieläkin ikävämpää. Ketään ei tunnu enää kiinnostavan töiden laatu, ainoastaan määrä. Yhteiskuntaamme ei haluta sopivasti hyvää työtä, vaan mahdollisimman paljon huonoa työtä.

Tähän vaikuttaa myös johtoasemassa olevien politiikkojen rajallinen käsitys työelämästä: heillä itsellään ei juurikaan ole kokemusta työttömyydestä, tai siitä, ettei omaa työpaikkaansa voi vapaasti valita. Tämän vuoksi he kuvittelevat ettei ikäviä töitä ole, ja työttömyyskin on olevinaan aina oma valinta.

Palkkatyön aseman on niin tolkuttoman ylikorostettu Suomessa nykyään, että sen lisääntymistä pidetään ainoana tienä parempaan yhteiskuntaan. Samalla kuitenkin sekä palkkatöitä että niiden ulkopuolista yhteiskunnallista toimintaa ollaan tuhoamassa niin kovaa vauhtia, että mikään määrä otsa hiessä ahertamista ei riitä tekemään Suomesta hyvää paikkaa elää. Palkkatyöstä on tullut sairas itseisarvo, joka estää maatamme kehittymästä.

Advertisements