Yhteiskunnallisessa keskustelussa ihmiset jaetaan usein mustavalkoisesti kahteen ryhmään: palkkatyössä olevat rehdit veronmaksajat ja sosiaaliturvalla loisivat elämäntapalusmuilijat. Työttömyyttä ei nähdä työmarkkinoihimme rakenteellisesti kuuluvana ilmiönä vaan työttömien omana valintana ja luonteenpiirteenä.
Elämme voimakkaan erikoistumisen ja työnjaon maailmassa, ja suunnilleen jokainen suomalainen elää jossain määrin jonkun toisen tekemän työn kustannuksella; palkkatöissä käyvä keskiluokka todennäköisesti vielä meitä työttömiä ”loisia” enemmän. Edellä jo totesin kuinka sisältöä tuottavat ihmiset elävät ravintoa tuottavien ihmisten ja ennen kaikkea koneiden ja energian siivellä.
Toisten kustannuksella elämistä voi kuitenkin laajentaa suurempiin mittakaavoihin. Esimerkiksi kaupungit elävät globaalin maaseudun siivellä: asutuskeskuksien on mahdotonta tuottaa kaikki niiden tarvitsema energia ja ravinto. Me länsimaissa elämme globaalin etelän siivellä. Kaupunkiemme ”maaseutu” ei ole enää konkreettisesti niiden ympärillä vaan sirpaleisesti ympäri planeettaa: banaanimme tulevat ehkä Costa Ricasta, T-paitamme Bangladeshista, öljymme Venäjältä, elektroniikkamme Kiinasta ja tomaattimme Espanjasta.
On siis kohtuutonta syyttää yhteiskunnan heikko-osaisimpia ja vähiten kuluttavia ihmisiä toisten kustannuksella elämisestä. Meidän elämämme aiheuttaa ”kärsimystä” lähinnä veroja maksavalle keskiluokalle, jolla on meidän vuoksi vähemmän rahaa käytettävissä kestämättömään kulutukseen. Isompi ostovoima ei tietenkään tarkoita automaattisesti sen käyttöä tuhoisaan toimintaan, mutta ainakin materiaaliseen kulutukseen vahvasti keskittyvässä kulttuurissa se on hyvin todennäköistä. Kaikkein pahimpia siipeilijöitä ovat suursijoittajat, yritysjohtajat ja pankkiirit, jotka käärivät voitot hyvinä aikoina; huonoina aikoina valtio puolestaan sosialisoi heidän tappionsa yhteiskunnalle. Paljon enemmän ”kunnollisten veronmaksajien” rahoja on mennyt veroparatiiseihin ja euromaita velkoville pankeille kuin ”sosiaalipummeille”.
Pohjimmiltaan ihmiskunta kuitenkin elää öljyn kustannuksella. Orjuutta ei ole lakkautettu, ihmisorjista vain on siirrytty osin energiaorjiin. Vaikka ne paidantekijät Bangladeshissa ja elektroniikantekijät Kiinassa nimellisesti saavatkin palkkaa, on se niin matala ja työehdot niin huonot, että käytännössä he ovat länsimaisilla kriteereillä orjia. Joka tapauksessa länsimaalaisen ”likaiset työt” tekevät öljy ja kehitysmaiden ihmiset. Orjat, joita emme koskaan näe.
Pohjimmiltaan ihmiskunta loisii oikeastaan muiden eliölajien kustannuksella, vieden niiltä elintilaa ja hyödyntämällä kasvien yhteyttämistä, tai käyttämällä tapettuja eläimiä suoraan eri teollisuudenaloilla. Öljykin on muodostunut kuolleista eliöistä. Harvemmin ihminen antaa mitään takaisin luonnolle, oman elämänsä perustalle. Konkreettisimmin ihmiset syövät tällä tavalla oman hyvinvointinsa edellytyksiä kun luonnonvaroja kulutetaan nopeammin kuin ne uusiutuvat.
Olen tässä pamfletissa lähestynyt työtä lähinnä energiaorjamme itsestäänselvyytenä ottavasta näkökulmasta, jonka mukaan ihmiset tekevät nykyään aivan liikaa töitä. Tosi asiassa koko ”oleskeluyhteiskunta” on mahdollinen koska meitä pitävät hengissä koneet, jotka toimivat fossiilisilla polttoaineilla. Mainitsemani tulevaisuudenvisiot voimakkaasti automatisoidusta yhteiskunnasta saattavat perustua valheelliseen oletukseen raaka-aineiden ja sähköenergian saatavuuden jatkuvuudesta.
Öljy on kuitenkin uusiutumaton luonnonvara, jota käytetään globaalisti koko ajan enemmän. Se siis loppuu ennemmin tai myöhemmin, tai siitä ainakin tulee varantojen huvetessa niin kallista, ettei nykyinen yhteiskunnallinen työnjako ole enää mahdollinen. Ihmislihaksia saatetaan taas tarvita tekemään suuri osa siitä työtä, jonka nykyään tekevät koneet. Automaation mahdollistama abstrakti, välittömään toimeentuloon liittymätön, työ saattaa joutua väistymään konkreettisen työn tieltä. Samalla nykyisenkaltaiset työpaikat ja palkkatyö saattavat muuttua mahdottomiksi kun jokainen liikenevä käsipari tarvitaan tuottamaan ihmisille ravintoa ja suojaa. Silloin lopetan oleskelun toki itsekin ja annan oman panokseni koneiden puolesta.
Oli miten oli, nämä kaksi äärimmäistä tulevaisuudenskenaariota – nykyaikaisten työpaikkojen menettäminen automaatiolle tai niiden menettäminen öljyyn perustuvan yhteiskunnan romahtaessa – eivät juuri luo uskoa tulevaisuuteen senkään vertaa, että tuntuisi mielekkäältä suunnitella uravalintoja tai elää elämäänsä CV:tä varten. Joka tapauksessa, myös ilman näitä kahta ääritilannetta, tai jonkin välimuodon toteutuessa, työelämä muuttuu sellaista vauhtia että ei kauheasti huvita ruveta säntäilemään sinne missä markkinat minäkin vuosikymmenenä kukoistavat.
En ole kirjoittanut tätä lukua moralisoidakseni tai osoittaakseni sormella, vaikka me hipit siltä usein kuulostammekin. Käsittelin tätä aihetta näin laajassa mittakaavassa osoittaakseni, kuinka hyödytöntä on syytellä yhtään ketään ”loisimisesta”. Kukaan ei pärjää omillaan, ja jokainen on riippuvainen muista.
