Yhteiskunnallisessa keskustelussa ihmiset jaetaan usein mustavalkoisesti kahteen ryhmään: palkkatyössä olevat rehdit veronmaksajat ja sosiaalitur­valla loisivat elämäntapalusmuilijat. Työttömyyttä ei nähdä työmarkkinoi­himme rakenteellisesti kuuluvana ilmiönä vaan työttömien omana valintana ja luonteenpiirteenä.

Elämme voimakkaan erikoistumisen ja työnjaon maailmassa, ja suunnilleen jokainen suomalainen elää jossain määrin jonkun toisen tekemän työn kus­tannuksella; palkkatöissä käyvä keskiluokka todennäköisesti vielä meitä työttömiä ”loisia” enemmän. Edellä jo totesin kuinka sisältöä tuottavat ih­miset elävät ravintoa tuottavien ihmisten ja ennen kaikkea koneiden ja energian siivellä.

Toisten kustannuksella elämistä voi kuitenkin laajentaa suurempiin mitta­kaavoihin. Esimerkiksi kaupungit elävät globaalin maaseudun siivellä: asu­tuskeskuksien on mahdotonta tuottaa kaikki niiden tarvitsema energia ja ra­vinto. Me länsimaissa elämme globaalin etelän siivellä. Kaupunkiemme ”maaseutu” ei ole enää konkreettisesti niiden ympärillä vaan sirpaleisesti ympäri planeettaa: banaanimme tulevat ehkä Costa Ricasta, T-paitamme Bangladeshista, öljymme Venäjältä, elektroniikkamme Kiinasta ja tomaat­timme Espanjasta.

On siis kohtuutonta syyttää yhteiskunnan heikko-osaisimpia ja vähiten ku­luttavia ihmisiä toisten kustannuksella elämisestä. Meidän elämämme ai­heuttaa ”kärsimystä” lähinnä veroja maksavalle keskiluokalle, jolla on mei­dän vuoksi vähemmän rahaa käytettävissä kestämättömään kulutukseen. Isompi ostovoima ei tietenkään tarkoita automaattisesti sen käyttöä tuhoi­saan toimintaan, mutta ainakin materiaaliseen kulutukseen vahvasti keskit­tyvässä kulttuurissa se on hyvin todennäköistä. Kaikkein pahimpia siipeilijöitä ovat suursijoittajat, yritysjohtajat ja pank­kiirit, jotka käärivät voitot hyvinä aikoina; huonoina aikoina valtio puoles­taan sosialisoi heidän tappionsa yhteiskunnalle. Paljon enemmän ”kunnol­listen veronmaksajien” rahoja on mennyt veroparatiiseihin ja euromaita velkoville pankeille kuin ”sosiaalipummeille”.

Pohjimmiltaan ihmiskunta kuitenkin elää öljyn kustannuksella. Orjuutta ei ole lakkautettu, ihmisorjista vain on siirrytty osin energiaorjiin. Vaikka ne paidantekijät Bangladeshissa ja elektroniikantekijät Kiinassa nimellisesti saavatkin palkkaa, on se niin matala ja työehdot niin huonot, että käytän­nössä he ovat länsimaisilla kriteereillä orjia. Joka tapauksessa länsimaalais­en ”likaiset työt” tekevät öljy ja kehitysmaiden ihmiset. Orjat, joita emme koskaan näe.

Pohjimmiltaan ihmiskunta loisii oikeastaan muiden eliölajien kustannuk­sella, vieden niiltä elintilaa ja hyödyntämällä kasvien yhteyttämistä, tai käyttämällä tapettuja eläimiä suoraan eri teollisuudenaloilla. Öljykin on muodostunut kuolleista eliöistä. Harvemmin ihminen antaa mitään takaisin luonnolle, oman elämänsä perustalle. Konkreettisimmin ihmiset syövät täl­lä tavalla oman hyvinvointinsa edellytyksiä kun luonnonvaroja kulutetaan nopeammin kuin ne uusiutuvat.

Olen tässä pamfletissa lähestynyt työtä lähinnä energiaorjamme itsestään­selvyytenä ottavasta näkökulmasta, jonka mukaan ihmiset tekevät nykyään aivan liikaa töitä. Tosi asiassa koko ”oleskeluyhteiskunta” on mahdollinen koska meitä pitävät hengissä koneet, jotka toimivat fossiilisilla polttoaineil­la. Mainitsemani tulevaisuudenvisiot voimakkaasti automatisoidusta yhteis­kunnasta saattavat perustua valheelliseen oletukseen raaka-aineiden ja säh­köenergian saatavuuden jatkuvuudesta.

Öljy on kuitenkin uusiutumaton luonnonvara, jota käytetään globaalisti koko ajan enemmän. Se siis loppuu ennemmin tai myöhemmin, tai siitä ai­nakin tulee varantojen huvetessa niin kallista, ettei nykyinen yhteiskunnal­linen työnjako ole enää mahdollinen. Ihmislihaksia saatetaan taas tarvita te­kemään suuri osa siitä työtä, jonka nykyään tekevät koneet. Automaation mahdollistama abstrakti, välittömään toimeentuloon liittymätön, työ saattaa joutua väistymään konkreettisen työn tieltä. Samalla nykyisenkaltaiset työpaikat ja palkkatyö saattavat muuttua mahdottomiksi kun jokainen liike­nevä käsipari tarvitaan tuottamaan ihmisille ravintoa ja suojaa. Silloin lope­tan oleskelun toki itsekin ja annan oman panokseni koneiden puolesta.

Oli miten oli, nämä kaksi äärimmäistä tulevaisuudenskenaariota – nykyai­kaisten työpaikkojen menettäminen automaatiolle tai niiden menettäminen öljyyn perustuvan yhteiskunnan romahtaessa – eivät juuri luo uskoa tule­vaisuuteen senkään vertaa, että tuntuisi mielekkäältä suunnitella uravalinto­ja tai elää elämäänsä CV:tä varten. Joka tapauksessa, myös ilman näitä kah­ta ääritilannetta, tai jonkin välimuodon toteutuessa, työelämä muuttuu sel­laista vauhtia että ei kauheasti huvita ruveta säntäilemään sinne missä markkinat minäkin vuosikymmenenä kukoistavat.

En ole kirjoittanut tätä lukua moralisoidakseni tai osoittaakseni sormella, vaikka me hipit siltä usein kuulostammekin. Käsittelin tätä aihetta näin laa­jassa mittakaavassa osoittaakseni, kuinka hyödytöntä on syytellä yhtään ke­tään ”loisimisesta”. Kukaan ei pärjää omillaan, ja jokainen on riippuvainen muista.

7. luukku: Luokkasodanjulistus