Monen vastaus siihen, ettei oman alan tai etiikan mukaisia työpaikkoja löydy, on tietysti yrittäjäksi ryhtyminen. Jos valmiit työpaikat eivät kelpaa, pitää ne luoda itse. Yrittäminen vaatii hyvää stressinsietokykyä, tai oikeas­taan stressistä pitämistä, eikä sosiaaliturvamme ole järin helläkätinen yrit­täjälle: ei todellakaan huvita heittäytyä oman onneni varaan, ottaa lainaa ja henkilökohtaisen velkakierteen riskiä.

On kuitenkin myös ideologisempi syy, miksi en halua olla yrittäjä: kutsun sitä elämäntapapiratismiksi. En samaista itseäni piraattiliikkeeseen tai pi­raattipuolueeseen, mutta omin heiltä piratismi-käsitteen kuvaamaan koko­naisvaltaista tekemisen vastikkeettomuutta, joka on paljon tekijänoikeusky­symyksiä laajempi elämänasenne. Oikeistolaisen työetiikan mukaan minun olisi työllistettävä itseni ja niin teenkin. En kuitenkaan tee sitä palkkatyön ja rahatalouden piirissä.

Niistä asioista, joita ihminen voi tehdä omatoimisesti ja ilman suurta rahallista pa­nosta – siis ilman palkkatyötä – olen parhaimmillani kirjoittamisessa. Us­kon, että minulla on paljon annettavaa muille ihmisille teksteilläni, mutta en halua niistä palkkaa tai muuta rahallista korvausta. En halua ryhtyä toimittajaksi, freelanceriksi, tutkijaksi tai kirjailijaksi, koska en halua myy­dä sen enempää ajatuksia kuin tavaroitakaan.

Haluan kirjoittaa rahattomasti, koska tieto ja kulttuuri kuuluvat kaikille riippumatta maksukyvystä. Yhteiskuntamme on kuitenkin rakentunut niin, että tietoa ja kulttuuria on pääosin tuotettava markkinoiden ehdoilla. Eten­kin populaarikulttuurissa luovan toiminnan mitta on sen rahallinen arvo. Jos jokin myy riittävästi, sillä on paikkansa yhteiskunnassa ja silloin luovan työn tekijällä on hyväksyttävä syy olla tekemättä ”oikeita töitä”.

Käytännössä populaarikulttuurin piirissä on toimittava yksityisyrittäjänä; institutionaalisen korkeakulttuurin ja tieteen piirissä voi sentään elää apura­hoilla tai jopa palkalla. Itse en kuitenkaan ole lainkaan vakuuttunut siitä, että markkinamekanismit ovat kovinkaan hyvä tapa määrittää onko jokin luova tai tutkiva toiminta yhteiskunnallisesti kannattavaa.

Voisin tietysti jatkaa akateemista uraani ja ryhtyä tutkijaksi. Kuitenkin myös tieteen tekeminen on monessa mielessä markkinajohtoista, ja tutkijan elämä hyvin stressaavaa ja kilpailukeskeistä. Kilpailu ei vain ole ostajista tai työnantajista, vaan rahoittajista. Tutkijanakaan en siis pääsisi eroon työ­markkinoiden vastenmielisistä ominaisuuksista. Haluan tutkia minua kiin­nostavia asioita, en asioita joille löytyy ”ostaja”, koska en minä ainakaan jaksa keskittyä mihinkään tarpeeksi pelkän rahan motivoimana. Päinvas­toin: ajatus siitä että kaikesta mitä tekee, pitäisi saada rahaa, on minulle lamaannuttava; miellyttävästäkin tekemisestä tulee silloin suorittamista.

Asetun siis mielelläni kulttuuria rakentavaan ja tulkitsevaan luokkaan joka ei yritäkään tehdä työtä, jonka tuotteilla olisi suoria käytännön sovelluksia. Yhteiskunnallinen työnjako tarkoittaa käytännössä sitä, että sisällöntuotta­jien kuuluukin elää konkreettisempaa yhteiskuntaa ja ihmiselämää ylläpitä­vää työtä tekevien ”kustannuksella”. Nykyään se vain tapahtuu pääosin markkinamekanismien välityksellä.

Itse kuitenkin koen, että kulttuuria on järkevintä luoda vastikkeettomasti: ei palkkiota vastaan vaan esimerkiksi perustulolla. Tällöin ihmisen minimitoi­meentulo on automaattisesti taattu, jolloin kaikki ovat vapaita tekemään mitä haluavat riippumatta siitä onko joku markkinoilla valmis maksamaan juuri siitä toiminnasta rahallista korvausta. Suomen kokoisella kulttuuri- ja kielialueella on äärimmäisen vaikeaa olla ammattikirjailija tai oikeastaan minkä tahansa luovan työn tekijä. Miksi siis yrittää? Miksi rupeaisin tietokirjailijaksi jos tietokirjat joka tapauksessa myyvät Suomessa vain pieniä määriä? Ei sille ole kysyntää markkinoilla. Se ei silti tarkoita että sillä ei olisi mitään kysyntää.

En ole koskaan ymmärtänyt mikä pakkomielle kaikkein marginaalisimmil­lakin luovan työn tekijöillä on vaatia ”työstään korvaus”, jos suurin osa sii­tä kuitenkin tehdään ilmiselvästi harrastuksena ja tekemisen ilosta. Esimer­kiksi musiikin levyttäminen on tietysti kallis harrastus, mutta en ymmärrä miksi se pitäisi rahoittaa nimenomaan myymällä tuon harrastuksen ”tuote”. En myöskään ymmärrä, miksi luovan työn tekijä haluaisi, että heidän työn­sä hedelmistä pääsevät nauttimaan vain he, jotka voivat maksaa niistä. Itse ainakin haluan, että kirjoitukseni leviävät mahdollisimman laajalle, ja ovat vapaasti kaikkien luettavissa. Ajatus tuotteen myytävyydestä tekisi kirjoit­tamisesta tylsää suorittamista: minunhan pitäisi miettiä enemmän sitä mitä ihmiset haluavat lukea kuin sitä mitä itse haluan sanoa.

Kaikki haluavat tietysti tulla toimeen ja kaikilla on siihen oikeus, enkä tässä todellakaan peräänkuuluta mitään matalapalkka-alojen ja kahden rinnakkai­sen työmarkkinan (normaalisti palkatun ja alipalkatun) luomista, tai omista oikeuksistaan luopumista. Ajan nimenomaan jokaisen oikeutta tulla toi­meen ja olla vapaa toteuttamaan itseään.

Suomessa onkin jo varsin hyvät teoreettiset mahdollisuudet elää palkkatöiden ulkopuolella, vaikka niitä yri­tetäänkin koko ajan heikentää. Nykyistä sosiaaliturvaa ei tarvitsisi paljoa muuttaa, jotta jokainen voisi vain elää huolehtimatta perustarpeistaan ja säästää voimansa itsensä toteuttamiseen työn (joka voi olla palkkatyötä tai sitten jotain muuta työtä) kautta.

Sosiaaliturvan ei välttämättä tarvitsisi olla paljon nykyistä suurempi, kun­han se olisi vain vastikkeetonta. Tukien varaan on tietyissä olosuhteissa mahdollista jättäytyä jo nyt ja silti tehdä tuottavaa työtä markkinoiden ul­kopuolella, mutta se vaatii valintoja ja tietynlaisen elämäntavan. Siihen ei kuulu suuri materiaalinen yltäkylläisyys, mutta se ei olekaan onnellisuuden ehto. Tietyn tulotason jälkeen lisätulot eivät merkittävästi lisää hyvinvointia.

Suurin pullonkaula taitaa olla asuminen, koska se on yksineläjälle todella kallista nyky-Suomessa. Yhteisasumisella kuitenkin poistaa jo merkittävim­män esteen sosiaaliturvalla elämiseltä. Tämä on tietysti hyvin ongelmallista yksilöllisyyteen ja yksityisyyteen kasvaneessa yhteiskunnassa, jossa oma tila melkein kuuluu ihmisoikeuksiin. Itsekin asun yksiössä ja minun on vai­kea ajatella tästä henkilökohtaisesta tilasta luopumista. Toinen juttu on vielä se, jos aikuisilla ihmisillä on itsensä lisäksi elätettävänä esimerkiksi lapsia tai lemmikkejä, joita en omassa elämässäni ole kokenut tarpeellisiksi. En siis tiedä kokemuksellisesti kuinka hyvin tai huonosti sosiaaliturvamme riittää sellaisissa elämätilanteissa.

Itselleni riittää katto pään päällä, ruoka lautasella ja mahdollisuus toteuttaa itseäni yhteiseksi hyödyksi. En minä siihen palkkaa tarvitse, nuo perustar­peet voidaan järjestää muillakin tavoilla. Haluan olla toimelias ja hyödyksi muille ihmisille, en vain halua tehdä sitä markkinoiden tai TE-toimiston eh­doilla. Uskon vastikkeettomaan tekemiseen ja vastikkeettomaan oikeuteen pysyä hengissä. Ihminen on arvokas riippumatta työpanoksensa laadusta tai määrästä, ja jokainen ansaitsee perustoimeentulon yhteiskunnassa, joka kutsuu itseään hyvinvoivaksi ja sivistyneeksi.

En halua työstäni palkkaa tai tunnustusta. Työ on itsensä palkka; sen on ol­tava kutsumus tai sen tekemisessä ei ole mitään järkeä. Haluan tietenkin tulla toimeen, mutta en näe mitään välttämätöntä yhteyttä työnteon ja mate­riaalisen toimeentulon välillä. Jos olisin omavaraisviljelijä, tuo yhteys toki olisi itsestään selvä. Mutta silloin kyse olisikin työstä, ei palkkatyöstä – tai kenties ihan vain elämäntavasta ja hengissä pysymisestä.

En halua ”töitä”, siis työsopimusta, työpaikkaa tai uraa. En halua palkkaa, haluan tehdä töitä. Tai oikeastaan: teen töitä. Olen toimelias, mutta en voi kertoa miten, koska sitten minut voisi ehkä tunnistaa ja rangaista siitä että kehtaan tehdä jotain muuten kuin työmarkkinoiden ehdoilla. Minulle on tärkeää antaa panokseni yhteiskunnalle. Minä todellakin haluan tuntea kuu­luvani yhteiskuntaan, en siihen thatcherilaiseen dystopiaan, jossa ”on vain yksilöitä, ei yhteiskuntaa”. Minä haluan yhteiskunnan jossa jokainen saa olla oma itsensä ja antaa panoksensa yhteiskuntaan itse parhaimmaksi näkemällään tavalla, vapaaehtoisesti.

Aika harva jättäytyisi tällaisessa tilanteessa pelkkään laiskotteluun, koska ihminen kuitenkin ”toteuttaa itseään parhaiten tekemällä oikeaa, merkityk­sellistä työtä” (Matti Apunen, 2011). On tietenkin totta, että ei hyvinvointivaltio toimisi jos kaikki vain jättäytyisivät ”tuottavasta” palkkatyöstä tekemään merkityksellistä työtä ilmaiseksi. Tässä pamfletissa ei kuitenkaan ole kyse käytännön ratkai­suista vaan omasta henkilökohtaisesta etiikastani. Työ voidaan kyllä järjes­tää uudella tavalla, jos niin halutaan. Minä en näe mitään järkeä yhteiskun­nasta jossa on korkea materiaalinen elintaso ja sosiaaliturva, mutta jossa on silti pakko tehdä palkkatöitä.

Koen, että mikä tahansa inhimillinen toiminta on mielekkäintä silloin kun se on vastikkeetonta. Koulutus-, työ- ja sosiaalipolitiikka Suomessa perus­tuu oletukselle että raha motivoi ihmistä. Varmaan se joitakin motivoi, mut­ta ei minua. Palkasta olisi korkeintaan se hyöty, että voisin maksaa veroja ja siten kustantaa jonkun itseäni huonompiosaisen elämää. En minä itselleni mitään sellaista halua, mitä sosiaaliturva ei takaa, paitsi ehkä taloudellisen vakauden ja varmuuden.

En halua ulkomaanmatkoja, omistusasuntoa, henkilöautoa, taulu-TV:tä, digiboksia, älypuhelinta tai tiskikonetta. En käytä rahaa päihteisiin, minkä mainitsen, koska monilla asiasta mitään tietämättömällä tuntuu olevan ty­periä ennakkoluuloja siitä että työttömät vain ryyppäävät ja polttavat pil­veä. Käytän kyllä paljon kahvia. Opin tavan työharjoitteluissa, koska kah­deksantuntisia työpäiviä ei jaksa ilman kofeiinia, ja kahvitauot ovat muka­via sosiaalisuuden hetkiä ja työpäivän jaksottajia. Palkkatyö on siis itse asiassa epäterveellistä ja aiheuttaa riippuvuutta!

6. luku: Loisimisen etiikka

Advertisements