Jos en itse jaksa käyttää työstä saamiani rahoja, niin sittenhän voisin sijoittaa tai lahjoittaa ne toimintaan, joka on oman etiikkani mukaista. Vakitöissä varmasti näin tekisinkin, mutta omassa tapauksessani kaikki ”ylimääräinen” raha meni säästöön, eikä nyt työttömänä ole enää yhtään ylimääräistä. Olettaen, että pääsisin vakituiseen hyväpalkkaiseen työhön, en siltikään pitäisi sijoittamista parempana tapana vaikuttaa kuin esimerkiksi verojen maksaminen.

Yhteiskuntamme on kuitenkin menossa suuntaan, jossa kuluttaminen on ihmisen keskeisin, usein jopa ainoa, tapa vaikuttaa. Se on kuitenkin liian epäsuora vaikuttamisen väylä. Kulutusyhteiskunnassa on niin monta välistävetäjää, että ostoskäyttäytymisensä vaikutuksista on mahdotonta pysyä perillä. En voi olla varma siitä tuottaisiko työni yksityisellä sektorilla yhteistä hyvää, enkä voi olla yhtään sen varmempi siitä johtavatko ostospäätökseni yhteiseen hyvään. Pitäisi vain sokeasti uskoa, että markkinoiden näkymätön käsi ohjaa meidät mystisesti parhaaseen mahdolliseen yhteiskuntaan.

Uskon enemmän suoraan vaikuttamiseen, kuten järjestöaktivismiin. Töissä ollessani en kuitenkaan jaksanut tehdä sitäkään. On myös aiheellista kysyä, eroaako se ratkaisevasti kuluttamalla vaikuttamisesta? Sekä kuluttaminen että aktivismi ovat kuitenkin saman individualistisen kolikon eri puolia. Yksittäisellä ostajalla, mielenosoittajalla tai äänestäjällä ei ole merkitystä, ainoastaan isommalla joukolla. Työpaikalla tämä isompi joukko on luontevasti ammattiyhdistys, ja tehokkain vaikuttamisen keino on lakkoileminen.

Minulla on kuitenkin hyvin ongelmallinen suhde ammattiliittoihin. Vaikka niiden ansiota ovat nykyiset hyvät työehtosopimukset ja hyvinvointivaltio, ne tuntuvat jumittuneen 1990-luvun lamaa edeltäneeseen aikaan ja muodostuneen merkittäväksi yhteiskunnan tarpeellista uudistamista jarruttavaksi tekijäksi.

Liityin pitkän empimisen jälkeen liittoon, koska koin sen olevan ainoa tapa, jolla työntekijä voi oikeasti vaikuttaa asioihin. Kollegani kuuluvat pääosin akavalaisiin järjestöihin, mutta onneksi alallani on mahdollista kuulua myös SAK:n alaisuuteen, joka kuitenkin muistuttaa vielä jossain määrin työväenliikettä, toisin kuin Akava, jonka johto on avoimesti suurpääoman puolella.

Jouduin silti katumaan liittymispäätöstäni heti, kun SAK julkaisi melkein välittömästi pamflettinsa Kaikki samassa veneessä, jossa esimerkiksi perustulo lytättiin yksioikoisesti. Juuri perustulo on asiakysymys, johon tiivistyy täydellisesti kuinka ammattiliitot ajattelevat ainoastaan jäsentensä saavutettuja etuja. Ammattiliitot eivät ole enää yhteiskunnan heikoimpien puolella, kuten aiemmin, silloin kun vakituisia palkkatöitä riitti kaikille.

Työttömillä ja muilla köyhillä ei ole yhtä voimakasta etujärjestöä, joten he saavat kärsiä liian hyvään tottuneen keskiluokan pitäessä kiinni omasta, ekologisesti ja sosiaalisesti kohtuuttomasta, elämäntavastaan. Ammattiliitot mm. hyväksyivät itsensä työllistävien toimeentulon heikennykset, jotka osuvat ennen kaikkea liitottomiin työntekijöihin. Tietenkin, koska se ei vaikuttanut liittojen johtajien ja jäsenten asemaan kielteisesti.

Epäloogisesti ammattiliitot tosin kannattavat myös toimenpiteitä, jotka uhkaavat niiden jäsenistöä, kuten esim. TTIP-vapaakauppasopimusta, joka toteutuessaan huonontaisi suomalaisten työntekijöiden – niin vakituisessa työssä olevien kuin pätkätyöläisten ja työttömienkin – oikeuksia.

Ammattiliitot ovat muutoksen este, mutta se tarkoittaa myös sitä, että he voivat torpata huonotkin muutokset. Se on ainoa tosiasiallista valtaa hallussaan pitävä taho, joka voisi halutessaan olla hyvinvointivaltiota tuhoavan leikkauspolitiikan esteenä. Ne eivät kuitenkaan enää ajattele yhteiskuntaa ja hyvinvointivaltiota kokonaisuutena, ja siksi mahdollistavat sen rapauttamisen pikkuhiljaa sieltä missä heidän oma edunvalvontansa ei ole vahvimmillaan.

Valitettavasti poliitikot eivät ole yhtään sen parempia kokonaiskuvan hahmottamisessa, vaikka heidän työnsä ja tehtävänsä olisi ajatella kaikkien yhteistä hyvää. Heidän näkemyksensä rakentuvat uskomusten ja kokemusten lisäksi lobbauksen pohjalle. Suomessa on käytännössä kaksi tahoa, joita hallituksilla on ollut tapana kuunnella: Elinkeinoelämän keskusliitto ja ammattiyhdistykset. Esillä ovat siis yrittäjien, työnantajien ja palkansaajien etu. Muiden asiaa ei käytännössä aja kukaan, jolla olisi vaikutusvaltaa.

Jos siis vaikka ammattiliitot lakkautettaisiin nyt, politiikassa lähinnä toteutettaisiin EK:n toiveita sellaisenaan. Näin Juha Sipilän oikeistohallitus on oikeastaan tehnytkin – hallitusohjelma on käytännössä ollut EK:n vaatimuslista. Käytännössä vahvaa ammattiyhdistysliikettä tarvitaan, jotta yksityisten yritysten etujen vastapainona yhteiskunnassa huomioitaisiin mitä tahansa muitakin näkökohtia.

Aivan kuten virkamiehiin, myös ammattiyhdistyksiin keskittyy nykyään hyvin paljon vihamielisyyttä, ja Sipilälläkin oli hyvät pointtinsa koskien AY-liikkeen sokeaa saavutettujen etujen vartioimista. Hänen tapansa kiristää työmarkkinajärjestöjä ”yhteiskuntasopimukseen” lisäleikkausten uhalla oli kuitenkin täysin moraaliton. Niin toimii mafiapomo, ei pääministeri.

Sipilä yritti ulkoistaa yhteiskunnallisen päätöksenteon etujärjestölle: joko palkansaajien tuli suostua hänen yksipuolisesti sanelemaansa sopimukseen, tai sitten leikataan 1,5 miljardia lisää sosiaalietuuksista. Sopimusneuvotteluissa on yleensä tapana neuvotella asioista jotka koskevat neuvottelijoita, nyt mukaan vedettiin vielä ihmisiä joilla ei ollut edes edustusta mukana! Mitä muutakaan siitä seuraa, jos palkansaajajärjestölle annetaan vaihtoehdoiksi työttömiltä leikkaaminen ja työssä olevien eduista luopuminen? Tietenkin he valitsevat leikkaukset, jotka eivät koske heidän jäsenistöään. Ammattiliitot takertuvat vakitöihin niin sokeasti, ette ne ovat usein nykyajan heikon duunarin vihollinen.

Lopulta ammattiliitot antoivat Sipilälle periksi ja hyväksyivät “kilpailukykysopimuksen”. Vaikka ay-liikkeen pitäisi minunkin mielestäni olla valmis kompromisseihin ja tietyistä eduista luopumiseen, tämä sopimus puuttui kuitenkin aivan vääriin asioihin: siihen sisältyvistä toimista ainoastaan palkanalennukset ovat jotain mitä voisin teoriassa kannattaa, jos ne kohdistuisivat nimenomaan keski- ja suurituloisiin. Sipilä kuitenkin halusi tehdä tämän, kuten kaikki muutkin leikkaukset, vain kaikkein pienituloisimmille, eli pätkätyöläisille ja julkisen sektorin työntekijöille.

Lähtökohtana on kuitenkin tasa-arvoisessa ja oikeudenmukaisessa yhteiskunnassa oltava se, että jos on pakko leikata, leikataan niiltä joiden talous ei siihen kaadu. Ei siis työttömiltä, opiskelijoilta, eläkeläisiltä tai pätkätyöläisiltä vaan hyväosaisten palkkatasosta. Tämä siis tarkoittaa myös oman alani työehtosopimusta, jonka tiedän olevan osittain liiankin hyvä. Koska osaan ja haluan ajatella muutakin kuin omaa etuani.

6. luku: Pätkätyöläisen identiteettikriisi