Yhä laajempi osa inhimillisestä toiminnasta tapahtuu markkinoilla. Markki­namekanismit ovat laajentuneet niin moneen suuntaan kulttuurissamme, että ne vaikuttavat niihinkin suhteisiin joita ei määritellä rahalla. Kysynnäs­tä ja tarjonnasta puhuminen on levinnyt lukemattomille ihmiskokemuksen aloille. Kyynisimmät kriitikot puhuvat parisuhdemarkkinoista, tai vaikkapa luontomarkkinoista joilla kulutamme ekosysteemipalveluita.

Kun puhun markkinoista, en tarkoita ”vapaata markkinataloutta”, koska sellaista ei ole olemassa. Puhun markkinataloudesta, jonka virheitä korjaa julkinen sektori. Siitä talousjärjestelmästä, jossa me Suomessa elämme. Vapaus on kuitenkin markkinatalouden ideologinen pohja, joten puhun pal­jon vapaudesta ja kritisoin markkinoiden vapauskäsitystä. Ei ihminen voi olla vapaa, jos hänen toimintaansa rajoittavat markkinamekanismit. Julki­sen sektorin tehtävä olisikin kompensoida tätä niin, että ihminen on halu­tessaan vapaa toteuttamaan itseään myös markkinoiden ulkopuolella. Oma kokemukseni kuitenkin on, että valtio palvelee markkinoita, ei toisinpäin.

Erittelen tässä kolme markkinatalouden puolta, jotka liittyvät kokemuksee­ni ”työttömänä”:

1. Työ- ja koulutusmarkkinat (tämä luku)
2. Kulutus- ja aatemarkkinat (luku 4)
3. Kulttuuri- ja tiedemarkkinat (luku 5)

Markkinavoimat toimivat teoriassa ihanan yksinkertaisesti ja virheettömäs­ti: esimerkiksi työvoiman tarjonta ja kysyntä mukautuvat vastaamaan toi­siaan aina tehokkaimmalla mahdollisella tavalla. Työntekijät hakeutuvat niille aloille ja alueille joilla työvoimalle on kysyntää. Käytännössä se ei kuitenkaan ole niin helppoa ja kaunista. Jotta töiden kysyntä ja tarjonta kohtaisivat, on työvoiman esimerkiksi oltava liikkuvaa: työntekijät muutta­vat sinne missä työnantajat ovat. Tässä oletetaan että ihmiset ovat ”ratio­naalisia toimijoita”, joita ei elämänpäätöksissään kiinnosta mikään muu kuin työpaikan sijainti. Ihmisen on siis oltava juureton ja paikaton. Työ­paikka voittaa kotipaikan. Elämässä keskeisintä on palkkatyö ja asuinpai­kan on määräydyttävä sen mukaan.

Koulutus on niin kiinteässä yhteydessä työmarkkinoihin, että siitä on luon­tevaa puhua samalla. Hyvinvointivaltiossa koulutus ja sivistys ovat teorias­sa itseisarvoja, mutta käytännössä muuallakin kuin ammatillisessa koulu­tuksessa tähdätään koko ajan enemmän vastaamaan työmarkkinoiden tar­peisiin. Opiskelijatkin ovat koulutuspolitiikan näkökulmasta paikattomia olentoja, joiden on muutettava opiskelupaikalle hankkimaan pätevyys työ­paikkaa varten. Useat palaavatkin kotipaikalle opiskelun jälkeen, koska siellä ovat ihmisen juuret – jos vain onnistuvat saamaan sieltä työpaikan.

Yhdessä tämä työ- ja koulutusmarkkinoiden muodostama kokonaisuus raa­mittaa voimakkaasti normaalina pidetyn elämän sisältöä. Ensimmäinen asia, joka uudesta tuttavuudesta halutaan tietää, on yleensä opiskelu- tai työpaikka. ”Mitä sinä teet (elääksesi)?” on kysymys, johon ei haluta vas­taukseksi muuta kuin se, mitä ammattia ihminen opiskelee tai harjoittaa. Ih­mistä määrittää hänen koulutus- ja työpoliittinen statuksensa, ei se mitä hän tekee markkinoiden ulkopuolella tai millainen hän on ihmisenä.

Tämä uraputkiajattelu on kuitenkin vanhentunut, jos se edes koskaan on ol­lut todenmukainen. Ei se oikeasti mene (enää) niin, että ihminen menee kouluun, löytää oman alansa, erikoistuu niihin töihin, antaa oman panok­sensa yhteiskunnalle ja lopuksi jää eläkkeelle. Esimerkiksi oma elämäni ei ole noudattanut tuota kaavaa: muutin kyllä kotipaikalta opiskelupaikalle ja hankin pätevyyden. Se tuli kuitenkin alalta, jolle tajusin liian myöhään ole­vani täysin epäsopiva niin sosiaalisilta kyvyiltäni kuin fyysiseltä ja henki­seltä terveydeltänikin. Hankin pätevyyden puhtaasta velvollisuudentunnos­ta: olin elämässäni niin vailla suuntaa, että en mitään muutakaan keksinyt.

Sitten muutin paikalle, joka ei sovi mihinkään edellä mainituista katego­rioista. Muutollani ei ollut mitään tekemistä juurten, opiskelun tai työn kanssa. Muutin paikkakunnalle josta pidän. Sinne liitin identiteettini ja siitä tuli minun kotini. Etsin omimmalta tuntuvan alan, jota kotipaikassani voi opiskella, ja hankin itselleni sieltä uuden ammatin. Tein vähän työharjoittel­uja ja tiesin löytäneeni kutsumukseni. Sitten huomasin, että paikkakunnalla on valtava kilpailu alan paikoista, joita on häviävän vähän työnhakijoihin verrattuna.

Olin löytänyt oman juttuni, mutta olin löytänyt myös oman paikkani. Mi­nulle oli syntynyt kaksi keskenään ristiriitaista identiteettiä: ammatti- ja paikallisidentiteetti. Tätä puolta ihmisyydestä työ- ja koulutusmarkkinoilla ei voida kuitenkaan hyväksyä. Olen tilanteessa, jossa muutto muualle veisi pohjan koko elämältäni: miellyttävälle paikkakunnalle muuttaminen oli rat­kaisevassa osassa kun toivuin pitkäaikaisesta masennuksesta, ja uudella paikkakunnalla joutuisin rakentamaan sosiaaliset verkostoni uudestaan tyh­jästä. Olisin eristäytynyt ja onneton, ja onneton ihminen tekee työnsä, ja kaiken muunkin, huonommin kuin onnellinen.

Tällaisessa tilanteessa minun tietenkin pitäisi etsiä töitä joita rakkaalta koti­paikaltani löytyy, mutta ne eivät kuitenkaan ole töitä joista pidän. Suoma­laista yhteiskuntaa ei tietenkään ole rakennettu ainoastaan työllä josta on pidetty, mutta sen aika on jo ohi. Suomalainen yhteiskunta on nähdäkseni valmis, eikä tarvitse enää lisää rakentamista. Kaikki on valmista oleskelua ja kivojen asioiden tekemistä varten. Elämme maassa jossa teoriassa (mutta ei käytännössä) kaikille on taattu materiaaliset perustarpeet. Tai ainakin elimme, ennen kuin 1990-luvun lamasta alkanut leikkauspolitiikka alkoi ra­pauttaa tätä hyvinvointia.

On kaikkien etu, että ihmiset tekevät vain miellyttäviä asioita, koska niissä he ovat yleensä parhaimmillaan. Itse en ainakaan osaa sitoutua henkisesti epämiellyttävään ja merkityksettömäksi kokemaani työhön, enkä siksi teki­si sitä täydellä antaumuksella. Tekisin sen lähinnä juuri niin hyvin ettei pot­kujen uhkaa olisi. Minussa on tosin myös perfektionistin vikaa, joten en ole hyvä tekemään asioita puolivillaisesti. Epämiellyttävässä työssä se johtaisi luultavasti vain loppuun palamiseen.

Tiedän olevani luonnonlahjakkuus työssä johon minulla on koulutus. Työ­paikkoja ei vain ole. Olen kyllä hakenut niitä joka kerta kun tarjolla on ol­lut, mutta niin on moni muukin. Joskus haen myös koulutustani vastaamat­tomia töitä, vaikka en näekään siinä mitään mieltä. Olisi melkoista tuhlaus­ta opiskella monivuotinen korkeakoulututkinto ja sitten tehdä jotain mikä ei liity siihen mitenkään. Ei kauheasti kiinnosta osallistua työmarkkinoille, jotka eivät anna ihmisen tehdä sitä missä hän on parhaimmillaan.

Minua on helppo syyttää nirsoksi, koska en hae mitä tahansa töitä, mutta se on itse asiassa perustuslaillinen oikeuteni. Se on peräti ihmisoikeus:

”Jokaisella on oikeus lain mukaan hankkia toimeentulonsa valitsemallaan työllä, ammatilla tai elinkeinolla.” (perustuslaki mom. 18)

”Jokaisella on oikeus työhön, työpaikan vapaaseen valintaan, oikeudenmu­kaisiin ja tyydyttäviin työehtoihin sekä suojaan työttömyyttä vas­taan.” (Ih­misoikeuksien yleismaailmallinen julistus, 23. artikla, 1. mom.)

Koska työmarkkinat eivät voi tarjota minulle työtä josta pidän ja jossa olen hyvä, teen sitten vastaavia asioita työmarkkinoiden ulkopuolella. Uskon että siitä on yhteiskunnalle enemmän hyötyä kuin siitä, että yrittäisin tehdä työmarkkinoilla vastenmielisiä palkkatöitä. Nyt minulta tosin jäävät verot maksamatta ja palkan mahdollistama kulutus suorittamatta, mutta uskon enemmän omaan konkreettiseen työpanokseeni ja asioihin joita tuotan fyy­sisesti. Kuten esimerkiksi tämä pamfletti ja ne vapaaehtoistyöt, joita en sai­si tehdä.

Suurin osa avoimilla markkinoilla tarjolla olevista töistä tuntuu minusta epäeettisiltä, mutta työmarkkinoilla pitäisi käyttäytyä ikään kuin ”mikä ta­hansa työ on arvokasta”, vaikka suuri osa siitä on itse asiassa monella ta­valla haitallista. Päällimmäisenä tulevat mieleen lukuisat länsimaiselle ku­lutusyhteiskunnalle oleelliset työt jotka aiheuttavat suurta tuhoa ympäris­tölle, esimerkiksi hiilidioksidipäästöjen kautta.

Tähän liittyy myös henkilöauton korvaamaton rooli yhteiskunnassa. Voisin varmaan hakea tuplasti nykyistä enemmän alani töitä, jos minulla olisi oma auto käytössä, koska julkisilla ei pääse kovinkaan hyvin kulkemaan naapu­ripaikkakunnissa oleviin työpaikkoihin. En kuitenkaan halua omistaa hen­kilöautoa, koska en halua siitä seuraavia hiilidioksidipäästöjä kontolleni. Olen kyllä omistanut auton, joten tiedän kuinka kallista, hankalaa ja turhaa sellaisen omistaminen on kaupungissa.

Palkkatöistä puhutaan usein kuin ne olisivat täysin arvovapaata aluetta, että palkkatyö on jossain moraalin ulkopuolella. Jotain vain yksinkertaisesti on pakko tehdä palkkansa eteen. Siksi en haluakaan syyllistää ketään epäeetti­sestä työstä, mutta olen iloinen ettei minun ole tarvinnut tehdä sellaista päi­vääkään. Meillä on aseistakieltäytyjäliitto niille jotka eivät eettisistä syistä halua osallistua asemarkkinoille (bisnestä se sotakin on), mutta ei työstäkieltäyty­jäliittoa niille jotka eivät halua osallistua työmarkkinoille. Aivan kuten aseistakieltäytyjät, myös palkkatöistä kieltäytyjät asetetaan tiukan sosiaali­sen kontrollin ja kyykytyksen kohteeksi.

Toisaalta totaalikieltäytyjällä on parempi asema, sillä hän ei menetä oikeut­taan toimeentuloon vaan perustarpeista huolehditaan vankilassa. Siitä ei myöskään jää jälkeä rikosrekisteriin; sen sijaan jokaisesta työttömyyspäi­västä jää jälki CV:hen, ”työrekisteriin”. Työnantajalla on heti syy epäillä pahinta, jos hakijan ansioluettelossa on vuosia joilta ei ole merkintöjä. Uran rakentaminen on jatkuvaa kilpailua, josta ei saa ottaa hengähdystaukoja.

Työelämän kilpailukeskeisyys itse asiassa saakin työnhaun tuntumaan mi­nusta sodankäynniltä, sikäli kuin rauhan aikana eläneenä siitä mitään tie­dän. Minua ei kiinnosta hakea töitä markkinoilta, joilla minun pitää joten­kin todistella olevani parempi kuin muut hakijat. En ole, olen ihan saman­lainen kuin kaikki muutkin. Minä uskon yhteistyöhön, en kilpailuun. Sitä paitsi joku muu kuitenkin tarvitsee niitä töitä minua enemmän. Joku jolla on perhe elätettävänään, tai joku jolla omaani kalliimpi elämäntapa.

Itselleni tuottaa eettisiä vaikeuksia myös niinkin ”pieni” asia kuin töiden te­keminen osakeyhtiölle, koska en voi olla varma siitä että tekemäni työ to­della hyödyttää yhteiskuntaa, eikä vain osakkeenomistajia. Mitä isompi ja kansainvälisempi firma, sitä vieraantuneempaa oma työ on, ja sitä vai­keampaa on tietää mihin oman palkkatyön arvo lopulta menee. Yhdistykset, osuuskunnat ja yhteiskunnalliset yritykset tuntuvat luotetta­vammilta työnantajilta. Itse olen kuitenkin suuntautunut vahvasti julkiselle sektorille, koska siellä tunnen olevani kaikkein varmin siitä, että työstäni on enemmän yleistä hyötyä kuin haittaa. Minulle onkin aika sama teenkö julkisen sektorin töitä työmarkkinatuella vai palkalla, koska toisten veroista se ”loisiminen” kuitenkin maksetaan. Haluan mieluummin mielekästä ja eettisesti kestävää tekemistä kuin paremman elintason.

Toki julkisessa sektorissakin on ongelmansa, mistä byrokraattien haitalli­nen työ on pahin esimerkki. Julkisella sektorilla työpaikat tunnutaan usein myös jaettavan nimenomaan suhteiden perusteella, ja olen kuullut juttua siitä että puoluekirjallakin olisi merkitystä monilla paikkakunnilla. Teorias­sa julkisen sektorin työpaikat on toki laitettava julkiseen hakuun, eivätkä ammattitaitoon liittymättömät asiat saisi vaikuttaa valintaan, mutta käytäntö voikin olla jotain ihan muuta. Tuntuu että työelämä on peli, mutta minulta ei ole missään vaiheessa kysytty haluanko pelata, ja säännötkin alkavat sel­vitä vasta kun on jo käytännössä hävinnyt.

Pätevyyden hankkiminen ja työpaikkailmoitusten selaaminen ovat vain työnhaun jäävuoren huippu, mutta se on edelleen virallinen totuus työllis­tymisestä, vaikka vain pieni osa ihmisistä pystyy elämään sen mukaan. Töi­hin ei valita parhaita työntekijöitä vaan ne, jotka ovat parhaita hakemaan töitä. Omankin alani töihin päästään ujuttautumalla suhteiden kautta johon­kin harjoittelupaikkaan ja sitten vuosien saatossa nousemalla siellä hierar­kiatasossa omaa ammattiaan vastaavaan työhön. Tästä ei kuitenkaan kerrot­tu pitkän opiskeluputkeni aikana mitään. Joskus joku sivumennen sanoi, että opiskelun sivulla olisi hyvä tehdä töitä, että CV näyttää paremmalta. Minä en ole uskonut, sillä haluan keskittyä yhteen asiaan kerralla. Haluan tehdä asiat kunnolla, mutta ilman loppuun palamisen vaaraa.

Oman ”urani” kannalta turmiollisimmat valintani ovatkin varmaan olleet parista sijaisuudesta kieltäytyminen, koska halusin keskittyä opintoihin. Halusin metsästää sitä pätevyyttä, vaikka nyt huomaankin että se on täysin hyödytön roskapaperi ilman riittävää työkokemusta. Annoin työ- ja koulu­tusmarkkinoille mahdollisuuden, mutta nyt haluan keskittyä saavuttamaan täyden potentiaalini markkinoiden ulkopuolella.

”Vapaa” markkinatalous ei kuitenkaan anna lupaa olla vapaa muuten kuin markkinoiden ehdoilla. Esimerkiksi TE-toimisto ei ole olemassa työttömiä varten, vaan työmarkkinoita. Sehän selviää jo keskeisimmistä sanoista: työ­markkinatuella tuetaan ensisijaisesti markkinoita, ei työttömiä. Työtön ei saa esimerkiksi tehdä vapaaehtoistöitä ”yrityksessä tai tehtävissä, jotka yleisesti tehdään yritystoimintana tai työsuhteessa” tai yhteisössä joka on ”verovelvollinen elinkeinotulosta ja tuottaa palveluita tai tuotteita mark­kinoilla” (lähde). Tässähän ei suojella työtöntä, vaan markkinoita. Kielletty vapaa­ehtoistyö pidentäisi työntekijän CV:tä, parantaisi hänen asemaansa työn­haussa ja tarjoaisi osallistumisen ja onnistumisen tunteita. Se kuitenkin vää­ristää työmarkkinoita.

Työttömyys johtuu juuri niiden markkinoiden epäonnistumisesta, joten niitä kuuluukin vääristää. Työ ja markkinat ovat ihmistä varten, ei toisinpäin. Mutta TE-toimisto on valtiovallan väline työmarkkinoiden ohjailemiseen, eikä sen ensisijainen tarkoitus ole työttömien auttaminen. Vastikkeelliseen sosiaaliturvaan siirtymisestä puhuminen on harhaanjohtavaa, sillä se on jo sitä: vastineeksi työmarkkinatuesta minun on oltava työmarkkinoiden käy­tettävissä ja pidättäydyttävä markkinoita vääristävästä toiminnasta. Toiston­kin uhalla totean uudestaan: sosiaalietuuksista tekee passivoivia niiden muoto ja ehdot, ei niiden väitetty liiallinen rahallinen arvo.

TE-toimiston, sosiaalitoimiston ja Kelan tosiasiallinen tehtävä ei ole laki­sääteisen sosiaaliturvan jakaminen ihmisille vaan sen jakamatta jättäminen. Jos viranomaisten tarkoitus olisi ensisijaisesti taata kaikkien toimeentulo aukottomasti, meillä olisi käytössä perustulon kaltainen järjestelmä. Tukien maksaminen olisi pääosin mekaanista rutiinia, ei kannusteloukkuja luovaa tarveharkintaista byrokratiaa. Nyt sen sijaan tarvitaan viranomaisarmeija tarkistamaan pilkuntarkasti, osaako kansalainen hakea juuri sitä tukea johon hän on vaihtelevissa elämän tilanteissaan oikeutettu.

Perustuloa vastustaa mm. ay-liike, joka onkin lopettanut varsinaisen työ­väenluokan etujen ajamisen, ja päätynyt puolustamaan lähinnä keskiluokan saavutettuja etuja. Nykyajan sorretulla työläisellä ei ole vakituista työpaik­kaa eikä ammattiliittoa. Ammattiyhdistysten valta näkyy esimerkiksi siinä, että vuonna 2013 laajasti julkisuutta saanut työttömille kaavailtu työvel­voite kattaisi vain ”avustavia tehtäviä”. Näin kukaan pakkotyötä tekevä ei astuisi vahingossakaan palkkaa saavan ammattilaisen työnkuvan alueelle. Risusavotatkin mainittiin. Minunkin korkeakoulutettuna ihmisenä pitäisi tehdä töitä, jotka vaativat mahdollisimman vähän ammattitaitoa. Silläkö Suomi nousee, että älykkäät, lahjakkaat ja maailman parhaiten koulutetut ihmiset laitetaan keräämään keppejä metsästä?

Ajatus siitä, että tällainen yläpuolelta tuleva ”työvelvoite” olisi jotenkin aktivoiva, on vähintäänkin omituinen. Mitä aktiivista siinä on, että ihminen velvoitetaan viranomaisen toimesta? Sehän jos jokin on passivointia. Ketä enää kiinnostaa hakea epämiellyttäviä töitä jos niitä on joka tapauksessa pakko tehdä? Tällainen velvoite antaa signaalin siitä, että poliitikotkaan eivät enää usko työmarkkinoiden toimivan. Vastaavasti työvelvoitettujen epäluuloisuus hal­litsevaa luokkaa kohtaan kasvaa. Yhteiskunnan köyhimmät ymmärtävät että hyväosaiset pitävät heitä vähempiarvoisina ihmisinä, eikä solidaarisuutta pahemmin tunneta luokkakuilun yli kummastakaan suunnasta.

Työvelvoitteen kannattajat väittävät että kyse olisi jotenkin kuntouttavasta toiminnasta, joka ehkäisee mielenterveys- ja päihdeongelmia. Itse en kui­tenkaan keksi mitään masentavampaa ja mielettömämpää kuin sen, että jou­tuu tekemään muodon vuoksi merkityksetöntä työtä ollakseen oikeutettu toimeentuloon. Minua kuntouttaa eniten se, että saan omilla (eikä työmarkkinajärjestöjen) ehdoillani toteuttaa itseäni.

Kun puhutaan työttömien aktivoinnista, tarkoitetaan käytännössä heidän nöyryyttämistään. Ei työttömiä haluta tekemään mielekkäitä asioita, vaan joko palkkatöihin maksamaan veroja tai sitten varoittavaksi esimerkiksi muille. Byrokraattien tarkoitus on pitää huoli siitä että tietynlainen toime­liaisuus säilyy haluttavampana kuin toisenlainen. Jos ihminen haluaa tehdä jotain, hänen on tehtävä se vastineeksi palkasta. Palkkatyössä oleva kunnol­linen veronmaksaja on toki ansainnut oikeutensa tehdä asioita vapaa-ajal­laan myös ilman rahallista korvausta. Esimerkiksi verottaja ei rupea valitta­maan siitä ettei työntekijä ole maksanut harrastamisesta veroa. Kaiketi tä­hän liittyy se, että palkansaaja maksaa arvonlisäveroa harrastuksistaan, kos­ka kukapa nyt rahattomasti haluaisi mitään harrastaa.

En luultavasti saisi kirjoittaa tätä pamflettia, koska kirjoittaminenkin voi jonkun mielestä olla ammatin harjoittamista. En ole kysynyt asiaa suoraan TE-toimistolta, koska heidän mielipiteensä ei kiinnosta minua. Minulla on perustuslaissa annettu sananvapaus ja oikeus ilmaista itseäni, joten teen sen riippumatta siitä mitä joku byrokraatti on asiasta mieltä. TE-toimisto voisi ainakin teoriassa toimia sensuuriviranomaisena: sananvapaus ei toteudu jos kirjan kirjoittaminen on tietyltä kansanosalta kiellettyä. Vai onko se vain osa tätä markkinataloutta, että kaikki on sallittua kunhan sen tekee markki­noilla eikä huvikseen?

En edes haluaisi kirjoittaa tätä pamflettia, tekisin mieluummin alani töitä tai kirjoittaisin tietokirjallisuutta itselleni tärkeämmistä asioista. En haluaisi että minun pitää erikseen puolustaa oikeuttani olla olemassa markkinoiden ulkopuolella. En haluaisi taistella toimeentulosta tai pelätä viranomaisen toimenpiteitä. Suomi on kuitenkin tilanteessa, jossa on yksinkertaisesti pak­ko huutaa naama punaisena, että kaikilla ihmisillä on itseisarvo ja vastik­keeton oikeus voida hyvin. Maamme syöksyy kovaa vauhtia pahoinvoivaan luokkayhteiskuntaan, enkä voi olla protestoimatta julkisesti.

4. luku: Myydään tarpeettomana