Peruste-verkkolehti julkaisi muutama päivä sitten mielenkiintoista keskustelua (palkka)työn merkityksestä: Debatti: Irti palkkatyöstä? Keskustelu on tosin puhtaan teoreettista ja tuntuu myös loppuvan pahasti kesken; vähintään joku olisi voinut tehdä loppuun yhteenvedon.

Periaattessa sekä toimittaja Pontus Purokurun että SAK:n Juha Antilan molempien kanssa on helppo olla samaa mieltä. Käytännön tasolla on kuitenkin kysymys siitä, tulisiko työväenliikkeen toiminnassaan tukea vakituista palkkatyötä vai epävakituista (prekaaria) pätkätyötä.

Antilan työväenperinteisiin nojaava vastaus on, että vakituista palkkatyötä, koska ihmiset pitävät vakituisista työpaikoista ja niiden tuomasta vakaudesta. Purokurun mielestä pätkätöitä, koska ne takaavat vakitöitä suuremman vapauden.

Teoriassa molemmat ovat tietysti oikeassa, mutta kumpi on realistisempi vaihtoehto? Yhteiskunnan ja etenkin työväenliikkeen nykyiset rakenteet ovat syntyneet tukemaan vakituista palkkatyötä, mutta sen asema vallitsevana työn muotona on koko ajan uhanalaisempi.

Pätkätöitä tukevia rakenteita ei sen sijaan ole. Oikeistolainen retoriikka pitää kevyt- ja yksityisyrittäjyyttä korkeassa arvossa, mutta oikeistolainen käytännön politiikka ei perustu tukemiseen vaan purkamiseen. Pätkätyötä ajava politiikka keskittyy työläisen oikeuksien heikentämiseen: tavoitteena on pakottaa ihmiset yrittäjiksi ja pois yhteiskunnan turvaverkkojen piiristä, koska valtion sosiaalimenoja halutaan pienentää.

Tämän hetken tilanteen perusteella on siis ymmärrettävää että Antila ja puolueista SDP toitottaa kovaan ääneen palkkatyön autuutta (“työ on parasta sosiaaliturvaa”). Vakitöiden tukijoina ovat ammattiliitot ja maan suurin vasemmistopuolue. Näiden vaikutusvaltaa ollaan kuitenkin koko ajan kaventamassa, eivätkä ne tunnu itse juuri vastustavan kehityskulkua: SDP ja suuret ammattiliitot suhtautuvat nihkeästi lakkoiluun ja lähtivät mukaan kiky-pelleilyyn, eli ovat kovaa vauhtia riisumassa itseään aseista.

Epävakituisen pätkätyön taustalla ei ole selkeästi organisoitunutta taustavoimaa, mutta esim. perustulo on asia jolle löytyy kannatusta lähes kaikista puolueista, siis vasemmiston lisäksi myös oikealta ja keskeltä. Jos perinteisen työväenliikkeen voimat hupenevat nykyistä vauhtia (ja SDP:n äänestäjäkunta vanhenee nykyistä vauhtia), tilanne voi muuttua hyvinkin nopeasti.

Jos taantuva työväenliike keskittyy kokonaan vakitöiden puolustamiseen, seuraako siitä väistämättä tappio? Taloudelliset ja poliittiset trendit ainakin näyttävät vahvasti siihen suuntaan. SDP ja liitot tuntuvat lähinnä käyvän viivytystaistelua, jossa työelämän heikennysten lieventäminen on suurin mahdollinen torjuntavoitto. Kaukana ovat ne ajat kun työväenliike oikeasti yritti parantaa työntekijöiden asemaa (esim. työajan lyhentäminen). Heikentyvällä liikkeellä tuskin on enää rahkeita pysäyttää kansainvälisen pääoman ohjaamaa prosessia, jossa vakituinen palkkatyö hupenee maailmasta.

Antila kritisoi perustuloa epämääräiseksi ja epärealistiseksi, mutta väittäisin että usko palkkatyön jatkuvuuteen on vielä epärealistisempaa. Ainakaan Suomessa ei vaikuta tällä hetkellä yhtään sellaista prosessia joka vahvistaisi palkkatyön asemaa, sen sijaan sitä heikentäviä prosesseja on lukuisia, kuten Purokurukin mainitsee.

Työläisen aseman parantaminen on kuitenkin kaikissa tapauksissa epärealistista, koska kapitalismi määrittää todellisuutemme: se mikä on mahdotonta kapitalismin logiikassa, on mahdotonta myös poliittisessa todellisuudessa. Vasemmiston tehtävä on vaatia mahdotonta, eli muuttaa poliittisen todellisuuden luonnetta.

Antila on aivan oikeassa siinä, että vakituinen palkkatyö tuo kaikkein eniten taloudellista turvaa työläiselle, ja siksi se on niin korkeassa arvossa. Tässä debatissa ajatus jää kuitenkin pahasti kesken: olisiko palkkatyö korkeassa arvossa, jos myös pätkätöitä tehdessä ihmisen toimeentulo olisi taattu? Nykyäänhän näin ei ole, mutta esimerkiksi perustulo voisi muuttaa tilannetta ja ihmisten prioriteetteja radikaalisti.

Pakkoyrittäjyys on hirveä asia, mutta Purokuru puhuu tässä nimenomaan teoreettisesta tilanteesta jossa yrittäjyys ja pätkätyöt eivät ole pakkoja vaan omia valintoja. Debatissa puhutaan negatiivisesta vapaudesta (vapaus jostakin, tässä tapauksessa palkkatyöstä) ja positiivisesta vapaudesta (vapaus johonkin). Purokurun mielestä palkkatyö on vankila, Antilan mielestä se voimaannuttaa eli toteuttaa positiivista vapautta.

Itsekin olen enemmän positiivisen vapauden kannatta, mutta en ajattele että palkkatyö on se ihmisen vapauttava väline. Itse en ainakaan jaksa tai ehdi tehdä työpäivien jälkeen juuri mitään niitä elämääni rikastuttavista asioista joita pystyn tekemään ollessani palkkatyön ulkopuolella. Riittävää perustuloa saavana itsensätyöllistäjänä voisin itse suunnitella ajankäyttöni niin kuin parhaaksi näen, niin että jäisi aikaa ja voimia muullekin kuin työlle. Nykytilanteessa en kuitenkaan haluaisi missään nimessä olla itsensätyöllistäjä, koska silloin elämäni olisi paljon turvattomampaa kuin palkan tai työmarkkinatuen saajana. Puhun täysin hypoteettisesta tilanteesta, joka kuitenkin on se mitä vasemmiston pitäisi mielestäni ajaa.

Vakituinen palkkatyö luo siis turvallisuutta mutta ei vapautta. Vaikka pidänkin yksilönvapautta yhtenä tärkeimmistä ihmisoikeuksista ja eettisistä säännöistä, myönnän silti että liika vapaus luo myös ahdistavaa epävarmuutta. Tarvitaan tasapainoa turvallisuuden ja vapauden välillä, mutta nykyinen yhteiskunta (ei pelkästään työelämä) suuntautuu niin vahvasti turvallisuuteen, että yhä harvempi yksilö voi pitää itseään merkittävässä mielessä vapaana.

Antila myös vetoaa tutkimuksiin, joiden mukaan lottovoiton jälkeenkin palkkatyötä tekevät haluaisivat jatkaa töiden tekemistä, mutta aiempaa lyhyempinä päivinä. Omakohtaisestikin koen, että palkkatyössä raskainta on työpäivien pituus. SAK oli hyväksymässä kilpailukykysopimukseen sisältyvää työajan pidennystä – miten tällainen työväenliike voisi väittää tosissaan ajavansa työajan lyhentämistä tai muuta työolojen parantamista?

Loppujen lopuksi asia ei kuitenkaan ole mustavalkoinen, toisin kuin nämä debatin puheenvuorot. On naiivia ajatella että sen enempää vakituiset palkkatyöt kuin pätkätyöt tai palkattomat työt olisivat katoamassa mihinkään lähiaikoina. Kyse on tulevaisuudesta ja siitä mihin suuntaan työn luonne kehittyy.

Työväenliikkeen tulee olla valmis reagoimaan kapitalismin sille asettamiin haasteisiin eikä kaivautua johonkin valmiin sosiaalidemokratian poteroon puolustamaan tiettyä elämäntapaa, jota rapautetaan kaikilta suunnilta. Koska jos se puolustus pettää, jäljelle ei jää enää mitään. Yksi vakavimmista vihervasemmistoa hajottavista ristiriidoista onkin juuri suhtautuminen siihen mitä on hyvä työ, ja yhteisen sävelen löytäminen olisi erittäin tärkeää, jotta kansainväliselle pääomalle syntyisi jälleen vakavastiotettava poliittinen vastavoima.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s