Pamflettini Kokemuksia palkkatyön ulkopuolelta on nyt luettavissa myös tällä sivustolla, lukukohtaisesti omiin sivuihinsa jaoteltuna. Pamfletille on tulossa myös jatkoa: pääsin melkein heti sen julkaisemisen jälkeen määräaikaisiin töihin, joista inspiroituneena olen ryhtynyt kirjoittamaan uutta pamflettia otsikolla Kokemuksia palkkatyöstä.

On siis useitakin syitä herättää tämä blogi henkiin: minulla on nyt aiempaa enemmän kokemusta suomalaisista työmarkkinoista, ja nyt kun olen taas työtön, minulla on myös aikaa ja voimia jakaa se teidän kanssanne. Tärkein syy suuni avaamiselle tulee silti ulkopuolelta: Sipilän hallituksen työlinjauksista.

Sipilän hallitusta on kritisoitu harvinaisen aggressiivisesti, mikä on täysin perusteltua, koska kyseessä on rakentavasta keskustelusta kieltäytyvä ja asiansa todella huonosti tunteva hallitus. Tässä bloggauksessa pääasiallisena kritiikin kohteena minulla on hallitusohjelma, joka toki tekisi mieli käydä järjestelmällisesti läpi ja tuoda kaikki sen lukuisat ongelmakohdat esille. Tässä ei kuitenkaan ole siihen tilaa, joten keskityn siihen vain osittain.

Varsinainen pääasiani on hallituksen työpoliittisissa linjauksissa, koska se on tämän blogin teema ja aihepiiri, josta itselläni on eniten henkilökohtaista kokemusta. Pääsen siihen kuitenkin vasta tämän postauksen toisessa osassa, koska ensin on käsiteltävä hallitusohjelman suurinta ongelmaa, joka lävistää sen alusta loppuun. Suurin osa ohjelman heikkouksista johtuukin juuri tästä pohjalla olevasta syystä: oletuksesta, että nyt kaavailtu leikkauspolitiikka on väistämätöntä – välttämätön paha, joka nyt vain on yksinkertaisesti pakko tehdä. Eikä siitä saa keskustella.

Tosiasiassa Sipilän hallituksen leikkaushalut perustuvat lähinnä kahteen lähteeseen: valtiovarainministeriön selvitykseen ja Sipilän mielikuvitukseen. VM on oman mielipiteensä kanssa varsin yksin – hallituksen linjaa kannattavat heidän lisäkseen lähinnä liikepankkiirit ja yritysjohtajat. Eli ihmiset joilla on oma lehmä (yksityinen voitontavoittelu) syvällä ojassa. Heiltä tulee vaatimus 6 miljardin ”sopeutustoimista”, joita ennen vaaleja kannatti vain kokoomus – perusuomalaisten ja keskustan leikkaushalut jostain syistä moninkertaistuivat vaalien jälkeen. Tämän lisäksi Sipilä veti omasta hatustaan 4 miljardin lisäleikkaukset, jotka tulevat ”kestävyysvajeesta”. Tietääkseni Sipilä ei kuitenkaan ole missään vaiheessa esittänyt tälle väitteelle mitään perusteita, joten voin vetää vain sen johtopäätöksen, että hän on heittänyt sen lonkalta ihan itse.

Puolueettomista taloustieteilijöistä valtaosa on kuitenkin sitä mieltä, että leikkaukset ovat Suomen tämänhetkisessä taloustilanteessa pahin asia joka voidaan tehdä. Hallituksen talousajattelun ovat kyseenalaistaneet mm. Mika Pantzar, Pertti Haaparanta, Matti Tuomala, Lauri Holappa ja Jussi Ahokas. Ulkomaalaisista taloustieteilijöistä eurooppalaista kurjistamispolitiikka on näkyvimmin kritisoinut jo pitkään Paul Krugman, jonka mukaan Suomen talouden keskeinen ongelma on kuuluminen euroon, eikä suinkaan ”kestävyysvaje”, ”liian suuri” julkinen sektori tai velan ”iso” osuus bruttokansantuotteesta.

Suomesta tulikin (viimeistään) eduskuntavaalien alla talouspoliittisesti yhden totuuden yhteiskunta. Valtiovarainministeriön totuuden. Taloustiede ei kuitenkaan ole luonnontiede, jossa tietyt ”lainalaisuudet” voidaan melko isolla varmuudella esittää, vaan yhteiskuntatiede, jossa tulkitaan ihmisten toimintaa eri näkökulmista. Taloustieteessä on siis monta eri koulukuntaa, jotka voivat samanaikaisesti olla jossain määrin oikeassa/väärässä. Siksi talouspolitiikkakin on aina avoinna kyseenalaistamiselle ja vaihtoehdoille.

Hallituksen tulkinta Suomen taloudesta kompastuu silti täydelliseen epätieteellisyyteen: siihen, että ne pitävät sitä kotitalouteen tai yritykseen verrattavissa olevana taloudellisena toimintana. Tämä vihreiden kansanedustaja Touko Aallon kotitalousajatteluksi nimeämä väärinkäsitys ei sinänsä yllätä, koska Sipilä on liikemies, jolla on kokemusta yritysten menestyksekkäästä johtamisesta. Ongelma vain on se, että valtio ei ole yritys. Sen olemassaolon pääasiallinen syy ei ole voiton tuottaminen vaan sen kansalaisten hyvinvoinnin edellytyksistä huolehtiminen. Siksi sitä on täysin virheellistä johtaa samoin kuin yritystä. Tai kotitaloutta. Tavoitteet ja keinot ovat täysin erilaiset.

Koska en itse ole taloustieteilijä, en välttämättä osaa havainnollistaa valtion ja yrityksen talouden eroja kovin hyvin. Yritän silti. Selkeitä eroja ovat ainakin se, että valtio leikkaa aina myös tulojaan kun se leikkaa menojaan, ja se, että valtiolla on jossain määrin valtaa muokata talousjärjestelmää, jossa se toimii. Ratkaisevaa on tietysti myös julkisen talouden erilainen suhde velkaan: valtion ei tarvitse varsinaisesti pelätä velkaantumista, ja koko talousjärjestelmämme toiminta perustuu siihen että julkinen sektori voi ja saa ottaa velkaa. Ongelmana on lähinnä velanhoitokulujen (pääasiasiassa korkojen) mahdollinen kasvu, joka saadaan estettyä hyvällä luottoluokituksella. Se on Suomella parhaassa AA(A)-luokassa, joten parempaa aikaa lisävelan ottamiselle ei voi kuvitella. Kuten ruotsalaisen finanssitalon SEB:n pääekonomisti Robert Berqvistkin viime viikolla sanoi, Suomen velka on itseasiassa hyvin hallinnassa, ei vaarallisen suuri.

Tämän pohjalta on siis perusteltua sanoa, että hallituksen kaavailemille leikkauksille työttömyysturvaan (tai mihinkään muuhunkaan), ei ole mitään väistämätöntä syytä. Niiden tekeminen on tietoinen valinta, jolle on myös vaihtoehtoja. Parempia vaihtoehtoja.

Seuraavassa osassa keskityn tarkemmin Sipilän hallitusohjelman työttömyyttä koskeviin linjauksiin.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s