Sauli Niinistö käytti uudenvuodenpuheessaan 2013 ilmaisua ”oleskeluyhteiskunta” kielteisessä sävyssä. Hän viittasi sillä yhteiskuntaan, jonka palkkatyötä vailla olevat jäsenet kuvittelevat voivansa vain laiskotella veronmaksajien kustannuksella ja jättää tietoisesti ”omat mahdollisuudet käyttämättä”. Itse kuitenkin koen tuon sanan yksinomaan myönteisesti. ”Oleskelu” on minulle hyvän elämän ytimessä: ajatus yhteiskunnasta, jossa saa myös olla, eikä vain tehdä ja suorittaa, on inhimillinen ja tavoittelemisen arvoinen.
Oleskelu ei tarkoita toimettomuutta. Se kuitenkin tarkoittaa ”työttömyyttä” siinä mielessä, että toimeliaisuus löytää purkautumisväylänsä palkkatöiden ulkopuolelta. Työn käsitettä käytetään kulttuurissamme hyvin yksipuolisesti: jos joku sanoo julkisesti ”työ”, se tarkoittaa todellisuudessa palkkatyötä, jota tehdään työpaikalla. Tämän vuoksi käytän sanaa ”työ” korkeintaan lainausmerkeissä. Puhun asioista mieluummin niiden omille nimillä: palkkatyöstä ja palkkatyöttömyydestä. Pamflettini päätarkoitus onkin kyseenalaistaa yhteiskunnassamme vallitsevia käsityksiä siitä mitä ”työ” tarkoittaa.
”Työtä” on nimittäin monenlaista, ja vain yhdenlaisesta maksetaan palkkaa. On kotitöitä ja vapaaehtoistöitä, harrastuksia ja talkoita. Näitä ei kuitenkaan lasketa oikeaksi työksi. Esimerkiksi Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Matti Apunen on sanonut, että ”ihminen toteuttaa itseään parhaiten tekemällä oikeaa, merkityksellistä työtä”. Jos Apunen olisi oikeasti tarkoittanut, mitä sanoi, olisin aivan samaa mieltä. Lausunto on kuitenkin esimerkki työhön liittyvistä kielipeleistä. Leppoistamisen eli työnteon vapaaehtoisen vähentämisen turmiollisuudesta puhunut Apunen tarkoitti ”oikealla, merkityksellisellä työllä” ainoastaan palkkatyötä.
Palkkatyö ei kuitenkaan ole läheskään aina tekijälleen merkityksellistä, eikä merkityksellisestä työstä läheskään aina makseta palkkaa. Itse sanoisin että ihmisenä olemiseen kuuluu keskeisesti toimeliaisuus, mutta ei ”työ” siinä merkityksessä jossa Apunen siitä puhuu. Luominen ja tekeminen ovat erottamaton osa ihmisenä olemista, mutta palkkatyö tai työn käsite eivät. Se, että työnteko täytyy edes käsitteellistää muusta elämästä erilliseksi asiaksi, osoittaa sen että ”työstä” on tullut huonolla tavalla itseisarvo, asia jota tehdään työsuhteessa työpaikalla – ei osana muuta elämää, vaan erillään siitä. Samalla yhteiskunnasta on tullut riippuvainen palkkatyöstä. Ilman palkoista maksettuja veroja ja kulutusta ei ole talouskasvua, eikä ilman talouskasvua ole hyvinvointia. Ilman sitä ei ole esimerkiksi sitä sosiaaliturvaa, jonka varassa olen elänyt melkein koko aikuisen elämäni.
Suurimman osan ihmisen historiasta ei ole tehty, on vain oltu. Elämä ei silti ole ollut leppoisaa: fyysinen työ on ollut välttämätöntä hengissäpysymisen, olemassaolon kannalta. Kivikautinen ihminen teki todennäköisesti vain sen verran ”työtä” kuin selviytyminen edellytti, eikä yhtään enempää. Joskus se oli paljon, joskus ei, mutta todennäköisesti elämä oli karua. Nykyajan länsimainen ihminen ei yleensä joudu taistelemaan pysyäkseen hengissä – ainakaan pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa. Valtaosan ihmiskunnan työstä tekevät koneet ja polttoaine, joiden ansiosta esimerkiksi yksi maanviljelijä voi ruokkia 70 ihmistä*. Suurimmalla osalla länsimaalaisista ei ole mitään fyysistä pakkoa tehdä työtä oman toimeentulonsa turvaamiseksi. Ainoa pakko tulee yhteiskuntajärjestelmän, markkinoiden ja valtiokoneiston taholta. Ensimmäistä kertaa kun lajimme historiassa ei ole fyysisesti pakko tehdä töitä, taloutemme pakottaa keksimään uusia työpaikkoja niiden tilalle, jotka automaatio on tehnyt tarpeettomiksi.
Tulevaisuus näyttää entistäkin työttömämmältä, sillä koneet hoitavat vastaisuudessa yhä suuremman osan yhteiskunnan tehtävistä. Tämä johtuu ihan vain siitä, että ne tekevät fyysisen ja suorittavan työn halvemmalla ja tehokkaammin kuin ihminen. Joidenkin arvioiden mukaan puolet nykyisistä työpaikoista voivat lähivuosikymmeninä kadota teknologisen kehityksen ja automaation lisääntymisen myötä. Tällaisessa skenaariossa on omituista ajatella, että häviävien työpaikkojen tilalle olisi revittävä tyhjästä merkityksettömiä töitä. Automaatio lähinnä herättää pelkoa työpaikkojen menettämisestä, vaikka se pitäisi ottaa ilolla vastaan.
Teknologinen kehitys on pitkälti tapahtunut, koska ihminen on halunnut helpottaa elämäänsä ja vapautua työnteosta. Ihminen voisi vihdoinkin nojata taaksepäin ja oleskella. Harrastaa ja elää, riippumatta siitä onko joku markkinoilla valmis tai kykenevä maksamaan heille siitä palkkaa. Oleskelu vapauttaa ihmisen tekemään yksinomaan mielekkäitä asioita, työtä joka on oma palkkionsa.
”Työttömät”, eli palkkatöitä vailla olevat ihmiset, ovat jo nyt hyvä esimerkki mielekkäästä olemisesta ja siitä miten oleskeluyhteiskunta toimii. Monet työttömät harrastavat toimintaa markkinoiden ulkopuolella. TE-toimistolle mistään tästä ei tietenkään kannata kertoa, koska heidän virkailijoillaan on kohtuuttoman suuri valta tulkita mitä moninaisempi toimeliaisuus työnteoksi tai yrittämiseksi. Jos mielii saada työmarkkinatukea, on viisainta esittää olla tekemättä mitään, sillä ajan käyttäminen mihin tahansa muuhun kuin työnhakuun saattaa TE-toimiston tulkinnan mukaan tarkoittaa itsensä työllistämistä.
Esimerkiksi kahvin tarjoilu ystävän pyörittämän kierrätyskeskuksen avajaisissa johti parkanolaisen Eija Partasen työmarkkinatuen katkaisemiseen, mikä on erittäin tragikoomista kun samanaikaisesti työttömiä moititaan passiivisuudesta, ja sosiaali- ja terveysministeriö suunnittelee meidän ”aktivointia” eli velvollisuutta tehdä pakkotöitä avustavissa tehtävissä pari tuntia päivässä. Tässä yhteydessä on puhuttu jopa siitä, että työttömät pitäisi ”velvoittaa osallistumaan vapaaehtoistoimintaan vähintään kaksi tuntia viikossa”. Haluaisin nähdä millä taikatempulla ihminen velvoitetaan vapaaehtoisuuteen.
Ilmeisesti ”työttömiä” ei haluta osallistumaan yhteiskuntaan millä tavalla tahansa, vaan tarkasti rajatulla ja määrätyllä tavalla. Työllä ei oikeasti ole arvoa ellei se ole palkkatyötä, vaikka kovasti poliittisessa retoriikassa hoetaankin että ”kaikki työ on arvokasta”. Tuntuu siltä, että he jotka useimmin noin sanovat, tarkoittavat sitä kaikkein vähiten. He tarkoittavat oikeasti että ”kaikki palkkatyö on arvokasta”. Jos joku on jäänyt palkkatyötä vaille, on pakkotyökin ilmeisesti vapaaehtoistyötä hyväksyttävämpää, koska mukana on rangaistuselementti. Sitä vain kutsutaan aktivoinniksi tai osallistamiseksi.
Työttömyys on tarkoitettu tyhjäksi välitilaksi jossa ihmisen elämässä ei ole muuta sisältöä kuin työnhaku. Oikeus vapaaehtoistyöhön ja harrastuksiin on ansaittava tekemällä ensin palkkatöitä. Myös opiskelijat saavat tehdä vapaaehtoistyötä, mutta heitä rangaistaan tuosta vapaudesta naurettavan heikolla opintotuella. Tai oikeastaan oikeus opiskellakin on ansaittava palkkatyöllä, joko tekemällä töitä opiskelun ohessa tai sen jälkeen (lainan takaisinmaksu) – yleensä molemmilla. Työtönhän ei saa myöskään opiskella tai kehittää itseään. Nykyään on sentään mahdollista opiskella omaehtoisesti työttömänä, jos sen voi osoittaa parantavan merkittävästi työllisyysmahdollisuuksia, tai jos opiskelu on osa-aikaista. Osa-aikaisuus ei tässä liity mitenkään siihen kuinka paljon opiskeluun käyttää aikaa, vaan siihen mitä TE-toimisto määrittelee osa-aikaiseksi. Esimerkiksi yliopistossa opiskelu on aina täysipäiväistä vaikka suorittaisi kuinka vähän kursseja.
Myös ”tavanomainen” vapaaehtoistyö ”yleishyödyllisissä yhteistöissä” on sallittua, mutta laki ja TE-toimiston ohje asiasta on vähintäänkin monitulkintainen. Kun yritin saada asiaan selvyyttä soittamalla Työlinjalle, minulle vastasi molemmilla kerroilla eri virkailija, eikä kumpikaan osannut vastata kysymyksiini koska ”ohje oli hukassa”. Tätä tietysti edelsi pitkä jonottaminen, ensimmäisellä yrittämällä puheluni ei edes mahtunut jonoon. Ilmeisesti TE-toimistolla ei ole resursseja kunnolliseen asiakaspalveluun, mutta työttömien kyttäämiseen kylläkin. Esimerkiksi Partanen menetti työttömyysetuutensa koska antoi lehdessä haastattelun omalla nimellään ja hänet oli ”nähty usein [kierrätyskeskus] Marmiassa”. On ylipäänsä kohtuutonta, että ihmisen perustoimeentulo voidaan katkaista yksipuolisesti ilman varoitusta.
TE-toimisto ei anna toisia mahdollisuuksia. Valitusoikeus ja pitkät käsittelyajat eivät paljoa lohduta jos kyse on päivittäisestä toimeentulosta ja arjessa selviämisestä. Sitä paitsi apua tarvitsevat yleensä ne, joilla on kaikkein vähiten voimia paperisotaan. Työttömyysasioissa neuvoo kaiken lisäksi taho, jolla on myös yksipuolinen oikeus katkaista tuet. Tämä tekee työttömyysturvan yksityiskohtien hahmottamisesta ongelmallista ja ”työttömän” tärkeimmäksi tiedonlähteeksi voivat tässä pinteessä muodostua Google ja Suomi24:n keskustelupalsta. Aktiivisena työttömänä oppii nopeasti vainoharhaiseksi, varovaiseksi ja pitämään matalaa profiilia. Itse en esimerkiksi uskalla kysyä mitään työttömyysturvasta muuten kuin anonyymillä puhelulla prepaid-liittymästä. Pelkään lipsauttavani vahingossa jotain, mikä virkailijan mielestä johtaa karenssiin. Maalaisjärjellä ajateltuna sallitulta vaikuttava toiminta, vaikkapa kahvin tarjoilu, voikin olla viranomaisen mielestä ehdottomasti kiellettyä.
Ei ole ihmekään, että työttömiä pidetään laiskoina, koska aktiiviset työttömät joko menettävät tukensa tai sitten pysyvät visusti hiljaa. Jos haluaisi pelata sääntöjen mukaan, työttömäksi jäävän pitäisi myös lopettaa kaikki aikaa vievät ja aktiivisuutta edellyttävät harrastuksensa. Niitä saa sitten luvan jatkaa, kun on ansainnut paikkansa yhteiskunnassa tekemällä palkkatyötä.
Tuntuu että lehdistössä kirjoitetaan vain kahdenlaisista sosiaaliturvalla elävistä ihmisistä: ensimmäinen näistä stereotyypeistä on peruskoulun jälkeen kotiin tietokonepelejä pelaamaan jäänyt sossupummipoika, joista kuuluisin on opiskelijalehti Tuiman haastattelema Tatu; toinen on Eija Partasen kaltainen työtön, joka on erehtynyt tekemään jotain omilla eikä työmarkkinoiden ehdoilla. Lehdistö ei mitenkään suhteuta näitä tapauksia ”työttömien” elämäntilanteiden moninaisuuteen tai työmarkkinoihin kokonaisuutena.
Koska valtamedia on omistavan luokan hallussa, on vaikea välttyä ajatukselta, että se yrittää tarkoituksella luoda yksipuolista kuvaa sosiaaliturvasta: ensin mainittu ”sosiaalipummin” stereotyyppi on kohdistettu keskiluokkaisille veroja maksaville ”kunnon kansalaisille” ja sen tarkoituksena on muuttaa yhteiskunnallinen ilmasto vihamieliseksi ”vastikkeetonta” sosiaaliturvaa kohtaan. Jälkimmäisen stereotyypin kohderyhmänä taas ovat sosiaaliturvan varassa elävät, jotka yritetään siten pelotella passiivisiksi – tai ainakin olemaan aktiivisia salaa, ettei tukia vain leikata. Tälläkin on sama vaikutus yleiseen asenneilmastoon, koska työttömät vaikuttavat laiskoilta.
Mielikuva toimettomasta ”työttömästä” pitää siis osittain paikkansa, mutta median yksipuolisuuden vuoksi muodostuu väärinkäsitys siitä, että kaikki työttömät sopivat näihin stereotyyppeihin. Valitettavasti sama mustavalkoisuus luonnehtii myös politiikkaa. Miten poliitikot edes voisivat tehdä muuhun perustuvia päätöksiä? He ovat yhteiskuntamme ”menestyjiä”, joilla ei todennäköisesti ole omakohtaista kokemusta sosiaaliturvalla elämisestä, joten heidän käsityksensä ovat pitkälti median varassa. Silloinkin kun ”työttömät” oikeasti ovat passiivisia, pääsyy on sosiaaliturvassa, ei palkkatyöttömien omissa taipumuksissa. Työttömyysturva ei millään tapaa kannusta tekemään yhtään mitään, mutta se ei johdu siitä että sosiaaliturva olisi liian hyvä, vaan siitä että se on liian huono, byrokraattinen ja joustamaton.
2. luku: Vieraantunut palkkatyö
* Olen hukannut lähteeni tälle tiedolle, mutta luku havainnollistaa ainakin kokoluokka