Sauli Niinistö käytti uudenvuodenpuheessaan 2013 ilmaisua ”oleskeluyh­teiskunta” kielteisessä sävyssä. Hän viittasi sillä yhteiskuntaan, jonka palk­katyötä vailla olevat jäsenet kuvittelevat voivansa vain laiskotella veron­maksajien kustannuksella ja jättää tietoisesti ”omat mahdollisuudet käyt­tämättä”. Itse kuitenkin koen tuon sanan yksinomaan myönteisesti. ”Oles­kelu” on minulle hyvän elämän ytimessä: ajatus yhteiskunnasta, jossa saa myös olla, eikä vain tehdä ja suorittaa, on inhimillinen ja tavoittelemisen arvoinen.

Oleskelu ei tarkoita toimettomuutta. Se kuitenkin tarkoittaa ”työttömyyttä” siinä mielessä, että toimeliaisuus löytää purkautumisväylänsä palkkatöiden ulkopuolelta. Työn käsitettä käytetään kulttuurissamme hyvin yksipuoli­sesti: jos joku sanoo julkisesti ”työ”, se tarkoittaa todellisuudessa palkka­työtä, jota tehdään työpaikalla. Tämän vuoksi käytän sanaa ”työ” korkein­taan lainausmerkeissä. Puhun asioista mieluummin niiden omille nimillä: palkkatyöstä ja palkkatyöttömyydestä. Pamflettini päätarkoitus onkin ky­seenalaistaa yhteiskunnassamme vallitsevia käsityksiä siitä mitä ”työ” tar­koittaa.

”Työtä” on nimittäin monenlaista, ja vain yhdenlaisesta maksetaan palkkaa. On kotitöitä ja vapaaehtoistöitä, harrastuksia ja talkoita. Näitä ei kuitenkaan lasketa oikeaksi työksi. Esimerkiksi Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Matti Apunen on sanonut, että ”ihminen toteuttaa itseään parhaiten tekemällä oikeaa, merkityksellistä työtä”. Jos Apunen olisi oikeasti tarkoit­tanut, mitä sanoi, olisin aivan samaa mieltä. Lausunto on kuitenkin esi­merkki työhön liittyvistä kielipeleistä. Leppoistamisen eli työnteon vapaa­ehtoisen vähentämisen turmiollisuudesta puhunut Apunen tarkoitti ”oikeal­la, merkityksellisellä työllä” ainoastaan palkkatyötä.

Palkkatyö ei kuitenkaan ole läheskään aina tekijälleen merkityksellistä, eikä merkityksellisestä työstä läheskään aina makseta palkkaa. Itse sanoisin että ihmisenä olemiseen kuuluu keskeisesti toimeliaisuus, mutta ei ”työ” siinä merkityksessä jossa Apunen siitä puhuu. Luominen ja tekeminen ovat erot­tamaton osa ihmisenä olemista, mutta palkkatyö tai työn käsite eivät. Se, että työnteko täytyy edes käsitteellistää muusta elämästä erilliseksi asiaksi, osoittaa sen että ”työstä” on tullut huonolla tavalla itseisarvo, asia jota tehdään työsuhteessa työpaikalla – ei osana muuta elämää, vaan eril­lään siitä. Samalla yhteiskunnasta on tullut riippuvainen palkkatyöstä. Il­man palkoista maksettuja veroja ja kulutusta ei ole talouskasvua, eikä ilman talouskasvua ole hyvinvointia. Ilman sitä ei ole esimerkiksi sitä sosiaali­turvaa, jonka varassa olen elänyt melkein koko aikuisen elämäni.

Suurimman osan ihmisen historiasta ei ole tehty, on vain oltu. Elämä ei silti ole ollut leppoisaa: fyysinen työ on ollut välttämätöntä hengissäpysymisen, olemassaolon kannalta. Kivikautinen ihminen teki todennäköisesti vain sen verran ”työtä” kuin selviytyminen edellytti, eikä yhtään enempää. Joskus se oli paljon, joskus ei, mutta todennäköisesti elämä oli karua. Nykyajan länsimainen ihminen ei yleensä joudu taistelemaan pysyäkseen hengissä – ainakaan pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa. Valtaosan ihmis­kunnan työstä tekevät koneet ja polttoaine, joiden ansiosta esimerkiksi yksi maanviljelijä voi ruokkia 70 ihmistä*. Suurimmalla osalla länsimaalaisista ei ole mitään fyysistä pakkoa tehdä työtä oman toimeentulonsa turvaamiseksi. Ainoa pakko tulee yhteiskuntajärjestelmän, markkinoiden ja valtiokoneis­ton taholta. Ensimmäistä kertaa kun lajimme historiassa ei ole fyysisesti pakko tehdä töitä, taloutemme pakottaa keksimään uusia työpaikkoja niiden tilalle, jotka automaatio on tehnyt tarpeettomiksi.

Tulevaisuus näyttää entistäkin työttömämmältä, sillä koneet hoitavat vastai­suudessa yhä suuremman osan yhteiskunnan tehtävistä. Tämä johtuu ihan vain siitä, että ne tekevät fyysisen ja suorittavan työn halvemmalla ja tehok­kaammin kuin ihminen. Joidenkin arvioiden mukaan puolet nykyisistä työ­paikoista voivat lähivuosikymmeninä kadota teknologisen kehityksen ja au­tomaation lisääntymisen myötä. Tällaisessa skenaariossa on omituista aja­tella, että häviävien työpaikkojen tilalle olisi revittävä tyhjästä merkitykset­tömiä töitä. Automaatio lähinnä herättää pelkoa työpaikkojen menettämi­sestä, vaikka se pitäisi ottaa ilolla vastaan.

Teknologinen kehitys on pitkälti tapahtunut, koska ihminen on halunnut helpottaa elämäänsä ja vapautua työnteosta. Ihminen voisi vihdoinkin noja­ta taaksepäin ja oleskella. Harrastaa ja elää, riippumatta siitä onko joku markkinoilla valmis tai kykenevä maksamaan heille siitä palkkaa. Oleskelu vapauttaa ihmisen tekemään yksinomaan mielekkäitä asioita, työtä joka on oma palkkionsa.

”Työttömät”, eli palkkatöitä vailla olevat ihmiset, ovat jo nyt hyvä esimerk­ki mielekkäästä olemisesta ja siitä miten oleskeluyhteiskunta toimii. Monet työttömät harrastavat toimintaa markkinoiden ulkopuolella. TE-toimistolle mistään tästä ei tietenkään kannata kertoa, koska heidän virkailijoillaan on kohtuuttoman suuri valta tulkita mitä moninaisempi toimeliaisuus työn­teoksi tai yrittämiseksi. Jos mielii saada työmarkkinatukea, on viisainta esittää olla tekemättä mitään, sillä ajan käyttäminen mihin tahansa muuhun kuin työnhakuun saattaa TE-toimiston tulkinnan mukaan tarkoittaa itsensä työllistämistä.

Esimerkiksi kahvin tarjoilu ystävän pyörittämän kierrätyskeskuksen avajai­sissa johti parkanolaisen Eija Partasen työmarkkinatuen katkaisemiseen, mikä on erittäin tragikoomista kun samanaikaisesti työttömiä moititaan pas­siivisuudesta, ja sosiaali- ja terveysministeriö suunnittelee meidän ”aktivointia” eli velvollisuutta tehdä pakkotöitä avustavissa tehtävissä pari tuntia päivässä. Tässä yhtey­dessä on puhuttu jopa siitä, että työttömät pitäisi ”velvoittaa osallistumaan vapaaehtoistoimintaan vähintään kaksi tuntia viikossa”. Haluaisin nähdä millä taikatempulla ihminen velvoitetaan vapaaehtoisuuteen.

Ilmeisesti ”työttömiä” ei haluta osallistumaan yhteiskuntaan millä tavalla tahansa, vaan tarkasti rajatulla ja määrätyllä tavalla. Työllä ei oikeasti ole arvoa ellei se ole palkkatyötä, vaikka kovasti poliittisessa retoriikassa hoe­taankin että ”kaikki työ on arvokasta”. Tuntuu siltä, että he jotka useimmin noin sanovat, tarkoittavat sitä kaikkein vähiten. He tarkoittavat oikeasti että ”kaikki palkkatyö on arvokasta”. Jos joku on jäänyt palkkatyötä vaille, on pakkotyökin ilmeisesti vapaaehtoistyötä hyväksyttävämpää, koska mukana on rangaistuselementti. Sitä vain kutsutaan aktivoinniksi tai osallistamisek­si.

Työttömyys on tarkoitettu tyhjäksi välitilaksi jossa ihmisen elämässä ei ole muuta sisältöä kuin työnhaku. Oikeus vapaaehtoistyöhön ja harrastuksiin on ansaittava tekemällä ensin palkkatöitä. Myös opiskelijat saavat tehdä vapaaehtoistyötä, mutta heitä rangaistaan tuosta vapaudesta naurettavan heikolla opintotuella. Tai oikeastaan oikeus opiskellakin on ansaittava palkkatyöllä, joko tekemällä töitä opiskelun ohessa tai sen jälkeen (lainan takaisinmaksu) – yleensä molemmilla. Työtönhän ei saa myöskään opiskel­la tai kehittää itseään. Nykyään on sentään mahdollista opiskella omaehtoisesti työttömänä, jos sen voi osoittaa parantavan merkittävästi työllisyysmahdollisuuksia, tai jos opiskelu on osa-aikaista. Osa-aikaisuus ei tässä liity mitenkään siihen kuin­ka paljon opiskeluun käyttää aikaa, vaan siihen mitä TE-toimisto määritte­lee osa-aikaiseksi. Esimerkiksi yliopistossa opiskelu on aina täysipäiväistä vaikka suorittaisi kuinka vähän kursseja.

Myös ”tavanomainen” vapaaehtoistyö ”yleishyödyllisissä yhteistöissä” on sallittua, mutta laki ja TE-toimiston ohje asiasta on vähintäänkin monitul­kintainen. Kun yritin saada asiaan selvyyttä soittamalla Työlinjalle, minulle vastasi molemmilla kerroilla eri virkailija, eikä kumpikaan osannut vastata kysymyksiini koska ”ohje oli hukassa”. Tätä tietysti edelsi pitkä jonotta­minen, ensimmäisellä yrittämällä puheluni ei edes mahtunut jonoon. Ilmeisesti TE-toimistolla ei ole resursseja kunnolliseen asiakaspalveluun, mutta työttömien kyttäämiseen kylläkin. Esimerkiksi Partanen menetti työt­tömyysetuutensa koska antoi lehdessä haastattelun omalla nimellään ja hä­net oli ”nähty usein [kierrätyskeskus] Marmiassa”. On ylipäänsä kohtuu­tonta, että ihmisen perustoimeentulo voidaan katkaista yksipuolisesti ilman varoitusta.

TE-toimisto ei anna toisia mahdollisuuksia. Valitusoikeus ja pitkät käsitte­lyajat eivät paljoa lohduta jos kyse on päivittäisestä toimeentulosta ja arjes­sa selviämisestä. Sitä paitsi apua tarvitsevat yleensä ne, joilla on kaikkein vähiten voimia paperisotaan. Työttömyysasioissa neuvoo kaiken lisäksi taho, jolla on myös yksipuolinen oikeus katkaista tuet. Tämä tekee työttö­myysturvan yksityiskohtien hahmottamisesta ongelmallista ja ”työttömän” tärkeimmäksi tiedonlähteeksi voivat tässä pinteessä muodostua Google ja Suomi24:n keskustelupalsta. Aktiivisena työttömänä oppii nopeasti vainoharhaiseksi, varovaiseksi ja pi­tämään matalaa profiilia. Itse en esimerkiksi uskalla kysyä mitään työttö­myysturvasta muuten kuin anonyymillä puhelulla prepaid-liittymästä. Pel­kään lipsauttavani vahingossa jotain, mikä virkailijan mielestä johtaa ka­renssiin. Maalaisjärjellä ajateltuna sallitulta vaikuttava toiminta, vaikkapa kahvin tarjoilu, voikin olla viranomaisen mielestä ehdottomasti kiellettyä.

Ei ole ihmekään, että työttömiä pidetään laiskoina, koska aktiiviset työttö­mät joko menettävät tukensa tai sitten pysyvät visusti hiljaa. Jos haluaisi pelata sääntöjen mukaan, työttömäksi jäävän pitäisi myös lopettaa kaikki aikaa vievät ja aktiivisuutta edellyttävät harrastuksensa. Niitä saa sitten lu­van jatkaa, kun on ansainnut paikkansa yhteiskunnassa tekemällä palkka­työtä.

Tuntuu että lehdistössä kirjoitetaan vain kahdenlaisista sosiaaliturvalla elä­vistä ihmisistä: ensimmäinen näistä stereotyypeistä on peruskoulun jälkeen kotiin tietokonepelejä pelaamaan jäänyt sossupummipoika, joista kuuluisin on opiskelijalehti Tuiman haastattelema Tatu; toinen on Eija Partasen kal­tainen työtön, joka on erehtynyt tekemään jotain omilla eikä työmarkkinoi­den ehdoilla. Lehdistö ei mitenkään suhteuta näitä tapauksia ”työttömien” elämäntilanteiden moninaisuuteen tai työmarkkinoihin kokonaisuutena.

Koska valtamedia on omistavan luokan hallussa, on vaikea välttyä ajatuk­selta, että se yrittää tarkoituksella luoda yksipuolista kuvaa sosiaaliturvasta: ensin mainittu ”sosiaalipummin” stereotyyppi on kohdistettu keskiluokkai­sille veroja maksaville ”kunnon kansalaisille” ja sen tarkoituksena on muuttaa yhteiskunnallinen ilmasto vihamieliseksi ”vastikkeetonta” sosiaali­turvaa kohtaan. Jälkimmäisen stereotyypin kohderyhmänä taas ovat sosiaa­liturvan varassa elävät, jotka yritetään siten pelotella passiivisiksi – tai ai­nakin olemaan aktiivisia salaa, ettei tukia vain leikata. Tälläkin on sama vaikutus yleiseen asenneilmastoon, koska työttömät vaikuttavat laiskoilta.

Mielikuva toimettomasta ”työttömästä” pitää siis osittain paikkansa, mutta median yksipuolisuuden vuoksi muodostuu väärinkäsitys siitä, että kaikki työttömät sopivat näihin stereotyyppeihin. Valitettavasti sama mustavalkoi­suus luonnehtii myös politiikkaa. Miten poliitikot edes voisivat tehdä muu­hun perustuvia päätöksiä? He ovat yhteiskuntamme ”menestyjiä”, joilla ei todennäköisesti ole omakohtaista kokemusta sosiaaliturvalla elämisestä, jo­ten heidän käsityksensä ovat pitkälti median varassa. Silloinkin kun ”työttömät” oikeasti ovat passiivisia, pääsyy on sosiaalitur­vassa, ei palkkatyöttömien omissa taipumuksissa. Työttömyysturva ei mil­lään tapaa kannusta tekemään yhtään mitään, mutta se ei johdu siitä että so­siaaliturva olisi liian hyvä, vaan siitä että se on liian huono, byrokraattinen ja joustamaton.

2. luku: Vieraantunut palkkatyö

* Olen hukannut lähteeni tälle tiedolle, mutta luku havainnollistaa ainakin kokoluokka